Hämärän aikana pistäysi hän kävelylle laivasillalle päin, istui tuntikauden huvikseen kiikkuen laivaveneessä, hiipi sitten kosteassa syyskuun pimeydessä pitkin sateesta lionneita kujia tavara-aittojen välillä, kunnes tuli vakuutetuksi, ettei enää ollut valoa lautapihassa, ja vietti lopun iltaansa makaillen ja kurkistellen lauta-aidan ylitse noita kahta valaistua maakerroksen akkunaa tuolla kotona. Hän huomasi, miten sorvari varovaisesti hiipien tuli kotiinsa ja seisoi hetkisen hiljaa oven takana, ennen kuin huoneesen meni, ja kuinka he Sillan vuoteesen veivät. — Akkunain valo, joka näytti kahdelta sammuvalta, valoisalta, ankaralta silmältä, ilmoitti hänelle, että jos nyt kotiin menisi, niin tupa täyttyisi oikeuden ansaituista rangaistustuomioista!
Ja sitten valkea sammutettiin…
Vihmasateessa yön kuluessa valaisi lyhty heikosti ympärillä olevia märkiä lautaristikoita, ja sen takana pilkisteli silmäpari, joka hyvin oli tottunut pimeässä tarkastelemaan kaikellaisia henkilöitä, jotka näkevät hyväksi piiloutua lautapihaan. Lyhty vaelsi ympäri pihaa pitkin tiheiden ristikkorivien keskellä ja pysähtyi toisinaan, luoden urkkivan, punertavan loisteensa lautaristikoiden välille niin syvälle kuin mahdollista oli.
Ei nähty ketään siellä tänä yönä. Noista monista nelinurkkaisista lautaristikoista, jotka suojaksi kelpasivat, oli Nikolai jonkunmoisen syntyperäisen vaistonsa johdolla valinnut lähimmän ja vähimmän epäillyn, joka vielä oli keskeneräinen ja jonka nojalle porraslauta vielä oli paikalleen jätetty. Siellä lepäsi hän sisimpään soppeen tunkeutuneena, itsensä-unohduksen onnelliseen Nirvanaan syvästi vaipuneena — ei mitään koulua eikä mitään sorvarin matamia! — polvillansa, eteenpäin nojautuneena, nuttu niskassa suojana sadepisaroita vastaan, ja kengät pehmeässä savessa!…
Mutta tämä vettä vuotavan taivaan alla vietetty yö, jona Trondsenin lankut hänen vuoteensa tolppina olivat, painoi jotakin uutta hänen mieleensä, tuon Holmannin matamin kaikkea väsymätöntä huolenpitoa kohtaan todellakin sangen kiittämättömän havainnon, että, nimittäin, lautakartano oli omansa kodiksi hänelle — varsin hurjapäistä itseensä luottamusta ja vapaata itsenäisyyden henkeä, kaikkeen siihen verraten, mihin sitten nähtiin hyväksi häntä puristella koulussa samoin kuin Holmannin matamin asumuksessakin… Lautapihat loistivat puuläjineen niin valkeina auringonpaisteisina päivinä, ja pimeän tultua olivat ne siellä ikään kuin ainakin hänen koetellut, salaiset ystävänsä, jotka voivat hänet kodin hirmuilta suojaansa korjata.
— Hän joutui siis kouluun, ja ensimmäisiä esineitä, joita hänen varovaisesti tutkivat silmäyksensä etsivät, oli kuripamppu, jolla Holmannin matami oli häntä uhkaillut. Hän oli kuvitellut siellä kestävän taukoomatonta kuritusta, lyöntejä lyönnin, jälkeen rottingilla ja vitsalla, alituista paukutusta kuin sikuritehtaassa tuolla kaupungin syrjällä.
Kummallista kyllä oli, ettei semmoista ollut!
Mutta kyllä siellä oli muita semmoisia, joihin hän oli puristettava ja tungettava kuin lesti saappaasen; ja kova lesti hän oli, joka useinkaan ei mielinyt vaipua vartta syvemmälle; — ja sitten täytyi painua takomalla ja vasaroimalla loppu matkaa, minkä muut taipuvaisemmat ja norjemmat luikuivat niin sukkelasti ja liukkaasti kuin ankeriaiset.
Oli asioita, joita hän käsitti, ja asioita, joita hän ei käsittänyt. Edellisiä hän ani harvoin ymmärsi sen tähden, että niitä hänelle olisi selitetty, eikä hän jälkimmäisiä sittenkään ymmärtänyt, vaikka niitä hänelle olisi kuinka moneen kertaan selitetty, ja johtopäätökseksi jäi kiusallinen tieto tästä ymmärtämättömyydestä — alinomainen puutteellisuus eli alinomainen onnettomuus sekä läksyihin ja lukemisiin että opettajiin katsoen, jota epäkohtaa täytyi auttaa kurituksella ja jälki-istunnolla, sitä vastaan kuin toiset, jotka tässäkin kohdassa olivat taipuvaisempia, suoriutuivat pulasta kuin todelliset mestarit.
Mutta mitäpä sentään oli kokonainen päiväkään koulussa, niin kukkurapäillään kuin se pelkkiä vastoinkäymisiä ja kolttosia olikin, verrattuna noihin sitkeihin loppumattomiin iltahetkiin, joina Holmannin matami omin silmin valvoi, että hän läksynsä luki, ja tuskin uskalsi hän sen vertaa, että hätäpikaakaan olisi Sillaa vilkaissut…