Mitä itse Holmanniin tulee, olivat he kokemuksesta oppineet, etteivät hänen jäykät, tirkistelevät silmänsä mitään nähneet; äänetönnä ja hiljaisena istuskeli hän kaiket illat. Matami Selvigin anniskelussa oli saatavana semmoista voidetta, joka hänet teki turtuneeksi kaikkia kotiläksytyksiä vastaan, ansaituimpia ja liikuttavimpiakin. Sinne hän ilmestyi joka ainoana iltana neljänneksen kuluttua työaikansa päättymisestä, niin tarkalleen ja säntillisesti kuin lyövä kello, ja kun kello kahdeksaa näytti, oli hän yhtä säntillisesti valmis taas kotiinsa tallustelemaan — joka säntillisyys — ohimennen sanoen — tuotti hänelle anniskelussa kunnianimen "säntillisten ritarikunnan komentaja."
III.
Vaarallinen kulma se oli tuo kohta, missä suuri leveä, latinakoululta tuleva ja kansakoululle johtava kapea katu ristiin kävivät; ja niinä päivinä, joina niin sattui, että jälkimmäisen iltapäivätunnit juuri silloin alkoivat, kun latinakoulun pitkä aamupäivän työ oli päättynyt, saattoi tapahtua niin, että koulusta tulevain hurjapäinen, rajaton ilo joutui ikävään ristiriitaan juuri parhaallaan kouluun kulkevain synkän ja katkeran mielialan kanssa.
Hieno hylkeennahkainen laukku selässään oli Ludvig Wejergang nyt jo useita vuosia tuota tietä kulkea hangannut. Pienen, linnunnokan tapaisella nenällä varustetun päänsä, pitkän hiuksittoman niskansa ja omituisen käyntitapansa tähden oli hän saanut "nälkäkurjen" lisänimeksensä. Kohdatessaan Nikolaita ei hän ollut ensinkään tuota tuntevinansa, ja Nikolai puolestaan aina silloin vihelsi ja tömisti kenkiään katukiviin.
Pitkin katuojaa oli kansakoululaisten uusi luistinrata kotvasen matkaa latinakoulun kadulta. Koko viikko oli mennyt alusta loppuun, ennen kuin tämä monen yhteisen työn tulos oli valmistunut, ja sattumuksen tahdosta tuli Nikolai sitä myöten täyttä vauhtia pitkän toveririvin etupäässä hoilaten ja huutaen juuri silloin, kun Ludvig Wejergang muutamain kumppaleinsa seurassa meni siinä kulmassa. Nuori Wejergang sai tyrkkäyksen, niin että kynälaatikko rapisten kirposi maahan, ja siinä nyt viruivat kynänvarret, lyijykynät ja kivikynät siellä täällä kadulla.
"Kokoo pois, tolvana!" parkasi hän Nikolaille, joka häntä oli tyrkännyt; "minä kantelen kotona; sen saat nähdä! No, kokootko, vai"…
Potkaus lähetti muutamia irtanaisia lumipallia vastaukseksi.
"Kylläpä sinut vielä taivutetaan, jos sitä tahdot! Olen saanut tänään tietää, että sinä olet katuroistojen ensimmäinen mies tässä kaupungissa! — Ja jos ei kukaan huoli sitä sanoa äidillesi, niin minä teen sen, vaikka hän sitten kuinka ulvoisi ja parkuisi!"
"Teehän se, niin väännänpä nälkäkurjen päässä nokan nurinpäin!"
"Uskallatko sinä!… Et luultavasti tiedä, että me maksamme puolestasi sorvarilaisille? Mutta minä pidän siitä huolta, että he ruoskivat sinua veriin saakka, kunnes pyydät anteeksi, minä! — Tuommoinen tolvana, joka ei edes tiedä, kuka on isänsä… Ja äiti toivoo vaan, ettei moista olisikaan!"