Nuo viimeiset sanat olivat tuskin päässeet hänen suustansa, ennen kuin Nikolai jo reutoi hänet alleen, ja siinä olivat nyrkit työssä kuin kaksi moukaria, jotka muutamassa onnellisessa silmänräpäyksessä takoivat tuntumattomiin sääty- ja sukueroituksen kaikki jäljetkin… Tässä sai hän tuntea "sekä isänsä että äitinsä."

Ja tästä tuli sitten yksi kansakoulun muistettavia ja mainittavia päiviä, jona Ludvig Wejergangin nälkäkurjen nenä vuodatti viiniänsä lumeen; ja pari, kolme luokkaa asiasta innostuneita katselijoita seisoi vielä seuraavana päivänä siinä ja koki etsiskellä noitten punaisten pilkkujen jälkiä lumessa sillä kohdalla lyhtypatsaan lähellä.

Mutta vaikka olikin suuri se kunnia ja ihmettely, mitä koko iltapäivä osoitettiin Nikolaille koulussa, niin tiesi hän kuitenkin hyvin, että saisi kotona kuulla varsin toisenlaista mielipidettä tästä asiasta, josta he epäilemättä nyt jo olivat saaneet pikaisen ja luotettavan tiedon Wejergangilaisilta.

Kotimatkallaan hän yhäti hiljensi kulkuaan. Ajatus siitä, mikä kohtalo häntä kotona vartoili, voivutteli hänen jalkojansa vielä lyijyäkin raskaammiksi, ja kun hän sitten lopuksi viimeisistäkin tovereistansa erosi, pysähtyi hän kerrassaan ja teki käännöksen kulmassa ruokakaupan kohdalla, mistä katu vei kodista poispäin eikä sinne…

* * * * *

Nyt on jo kolmas yö, jota Nikolai ei ole kotona ollut, selitti Holmannin matami ulkona poliisille; — eikä sitä sopinut ihmetelläkään, jos odotti ansaittua palkkaansa ja tunsi selkäänsä vihavoivan… Iskeä kyntensä parempain ihmisten lapsiin, ja vielä juuri konsuli Wejergangin, oman hyväntekijänsä poikaan!

Mutta missä hän nyt oleksinee? Lautapihaan ei ainakaan voinut turvautua nyt tähän vuoden aikaan, se on kaikessa tapauksessa varmaa.

Eikä ollutkaan niin helppoa keksiä hänen tyyssijaansa; sillä olisihan se ollut melkein samaa kuin etsiä häntä omasta taskustaan. Sillä samoin kuin kaikki muutkin pahantekijät, tunsi Nikolai vastustamattoman halun — juuri kuin kärpänen, joka pyrisee kynttilän ympärillä — kätkeytyä mahdollisimman lähelle kauhunsa ja hirmunsa paikkaa — sinne, missä Holmannin matami oli, ja mistä edes vilahdukseltakaan voisi nähdä Sillaa!

Holman makasi yöllä ja tunsi humalan houreissa, että Nikolai nyt oli jollakin tavalla varsin hullulle tolalle joutunut. Hän kuuli, kuinka ulkona suoja sää vettä räystäistä maahan tiputteli ja yhä tiputteli… plask… platask! Vähitellen juontui ääni sitten säveleeksi: Ni… ko… lai, Ni… ko… lai!

Voisihan siellä menettää terveytensäkin!…