Joka paikassa kymmenen yhtä vastaan ansiosta kiistelemässä ja juuri kuin muurina eli suljettuna piirinä saartamassa jok'ainoata killinkiä häneltä!

Joskus sentään onnistui hän silloin tällöin saamaan ansion ihan yksinäänkin, — kun oli ovi mennyt umpilukkoon taikka nyrjähtynyt saranoiltaan tai oli suoritettavana jotain muuta pientä sepäntointa, missä tarvittiin pikaista apua. Mutta enempää ei siitä kokoontunut kuin tuskin niukka ravinto, — usein vaan ryyppy tai kaksi kiitokseksi!

Ja nyt, kun talvea kesti pitkältä, sai hän kärsiä sekä nälkää että vilua. Yöt tuntuivat erittäin pitkiltä. Saadakseen ne jollakin tavalla kulumaan, ryyppäsi hän usein viinaa illallisekseen. Ja sitten kesti tuumailua, mitä toimittelisi päivänsä kuluksi, — jäitäkö menisi murtamaan satamarantaan, vai lunta luomaan, vaiko lautapihaan lautoja kantamaan.

Ohuissa vaatteissaan, puoleksi alastonna, vähäsen kylmästä punakkana, kopsutteli hän satamaa kohden kyynärpäiltä rikkinäiseksi hivuneine nuttuineen, ja kaulahuivi, joka pajasta oli värinsä saanut, kohotettuna ylös aina korviin saakka. Ei ollut vaikeata siinä tuntea sepänoppilasta. Joka kerta, kun hän kohtasi jonkun Hägbergin oppilaista, laski hän ivanaurun… Näytti kentiesi hänen vaatteuksensa hieman renttumaiselta? Mutta hän tahtoikin olla juuri semmoinen kuin nyt oli. Hän tahtoi olla vapaa mies, hän, ei huolinut pitää mestareja eikä kisällejäkään herroinaan, ei kenestäkään mitään piitata!…

Mutta jos oli paja semmoinen kohta, jonka läheisyydestä hän mieluummin pysyi poissa, niin oli kaupungissa toinenkin paikka, mitä välttääkseen hän mielellään teki kierroksen, nimittäin seutu laivarannasta, siltä kohdalta, jossa väkipyöriä sorvattiin, aina tuonne ylös saakka, missä Holmannilaiset asuivat.

Mitenkä sitten oikeastaan lienee asian laita ollutkaan, — ei hän ensinkään halunnut Sillaa tavata!

Viimeksi keskustellessaan hänen kanssansa — heti seuraavana päivänä sen jälkeen, kun oli pajan jättänyt — oli hän huomannut, että Silla koko ajan niin pelkurimaisesti vilkui ympärilleen ja tahtoi seisomaan milloin siellä, milloin täällä. Ei se voinut olla mitään kotiväen pelkoa, ja pian pääsi hän selville siitä, että Silla häpesi ihmisiä eikä olisi suonut nähtävän itseään seisoskelemassa ja juttelemassa hänen kanssansa. Ja äkkiä tokaisten: "hyvästi, Silla!" — juoksi hän sitten tuota pikaa hänen luotansa.

Sitten tuntui hänestä oikein hyvältä, kun Silla näytti niin onnettomalta eikä ujoillaan kyennyt näyttämään, ettei hän ihmisistä mitään piitannut. Mitäpä Silla tahtoisikaan hänestä, kun ei hänellä kumminkaan ollut mitään, millä kestitä häntä? Mitäpä häntä hyödyttäisi seurusteleminen semmoisen kanssa?

Onpa kelpo seuralainen kaikille semmoisillekin, joiden täytyy käydä ohuissa, ryysyisissä vaatteissa, ja se on aurinko! Se jakelee päällysnuttuja, lämpimiä, päivänpaisteisia seinuksia, tuopi mukanaan elämää ja liikettä, eikä sitten tarvitse vatsankaan olla epävarmana päivällisateriastansa!

Nikolai työskenteli satamassa koko aamupäivän ja piti nyt juuri päivällislepoa, paistaen itseään auringon helteessä, ja haukotteli.