Hän levitti juuri leukojansa… Tuo… tuo hoikka olento tuommoisessa pumpulisessa hameholjussa, tuo, joka tuli juosten, ruumis etukumarassa ja kaulahuivi kohotettuna suojaamaan pientä, mustaa päätä auringon helteeltä — ei se voinut olla kukaan muu kuin Silla!

Hän tunkeutui eteenpäin koppien ja hyöriväin ihmisjoukkojen välitse tuolla kalasillalla; siellä hän pyrähteli vaanien kuin säikytetty ruisrääkkä, joka mennessään kääntää päänsä milloin toiselle, milloin toiselle puolelle. Hän oli huomannut hänet… ja nyt hän jo huusikin: — "Nikolai… Nikolai!'…"

"… Nikolai!" — hän änkytti hengästyksissään, — "Nikolai, kuulepas, äiti… äiti kun ratkoi tänään minun vanhaa, sinistä hamettani… löysi hän rahat lieveneuloksesta… ne olivat siellä vuorin välissä… sekä molemmat paperit että pienet rahat… Minä juoksin tänne sitä sinulle sanomaan… niin pian kuin olin saattanut isälle ruokaa työhuoneesen… Ja nyt minä suorastaan laukkaan pajaan… ja sitten he saavat kuulla, miten ovat sinua kohdelleet! Oletkos koskaan kuullut semmoista… siellä lieveneuloksessa!… Minä olen niin hirveästi, hirveästi iloinen!" — Ja kyllä hänen silmänsä näyttivätkin oikein hurjamaisilta. — "Uskopas vaan, kuinka äidin naama kävi hullunkuriseksi!"

"Vie vaan kotiisi terveisiä minulta ja sano, että minusta se on ihan saman arvoista!" — virkahti Nikolai katkerasti ja huolettomasti. Mutta ei siitä Silla välittänyt; hän tahtoi vaan mennä pajaan, ja sinne hän juoksi.

Ja menköönpä vaan!… Mutta, sitten kun Antti Berg oli saanut itselleen pajan Selvigin lähellä, ei siellä ollut enää ketään, josta olisi sen verran välittänyt, että olisi suonut tästä tiedon saavan! Sillä hän oli nyt vapaa mies, hän!

Hän seisoi kädet housuntaskuissa ja tirkisteli alas rantasillan reunaa pitkin pohjaan vajonnutta sokeritoppaa, jota joukko pikkupoikia meluten ja hoilaten koki ylös onkia. Se oli jo puoleksi sulaneena tuolla vihertävässä merenpohjassa, johon aurinko kuvaili aaltojen piirteet.

… Silla saisi nyt tehdä, minkä voisi, toimittaakseen häntä jälleen pajaan. Sitten kun he olivat häntä herjailleet, oli hän tullut suolavedestä likomäräksi, juuri kuin tuo sokeritoppa!… Ja sitä paitsi… seistä siellä ja tehdä työtä kuin orja, hän, joka voi olla itsenäinenkin…

"Hei, pojat! Minä näytän teille, kuinka saatte sokeritopan ylös; itse sen kyllä syödä saatte!"

* * * * *

Kapakka, — jonka viheriäinen ovi oli valkeilla puitteilla ympäröitty, tuolla alapuolella katua, Selvigin matamin anniskelutupa, — se oli nyt jo monet vuodet nähnyt sorvarin sävyisän, hiljaisen, etukumaran olennon tulevan ja menevän. Oven säppiin hän tarttui aina juuri yhtä täsmällisesti, tuon ruskean puotipöydän ääreen astui hän, sitten kun oli ensin työkapineensa nurkkaan laskenut, juuri yhtä säntillisesti, vaikka olisikin hänen kasvoillaan joskus huomattu hiukkasen enemmän juhlavalaistusta. Täällä hän oli onnistunut saavuttamaan jonkunlaista arvoa, jonka nojalla hän jo useiden vuosien kuluessa oli saanut "toisella kerralla maksettavaksi" ja voinut niin hoitaa laskunsa sillä tavalla, ettei hänen erehtymättömän tarkka vaimonsa saanut asiasta pienintä aavistustakaan; — "sillä Holmannilla oli määrätty summa taskurahoja, joiden piti viikoksi riittämän!"