Ja, niin kuin aina ennenkin, tuli Silla lauvantai-iltoina ulkopuolelle ja vartoili häntä koppa käsivarrella.

Hän kävi todellakin sangen kauneissa vaatteissa, hänellä kun oli tuo karttuunihameensa ja pieni valkea nenäliina niin sievästi kaulaan sitaistuna; mutta siltä se kuitenkin näytti, etteivät vaatteet tahtoneet hänelle oikein soveltua. Tuo pitkänholjakka, laiha ruumis pistäytyi niiden alta niin tuntuvasti esiin joka taholta ja puolelta.

Hän teki pikaisen käännöksen, kun luuli tuolla kadun alapäässä Nikolain vilahdukselta nähneensä. Edellisenäkin lauvantai-iltana hän oli luullut samalla tavalla hänet nähneensä. Oikeastaan ei hän ollut jutellut mitään hänen kanssansa sitten kun kevätkesästä, silloin kun oli ollut niin kovin kiihkoissaan, tahtoessaan saada hänet jälleen sepänoppiin.

Hän lähti kiireesti astumaan katua alaspäin; — että se oli hän, siitä hän oli ihan varma!…

Sitten hän kiirehti eteenpäin alas sillalle… Mutta niin se taas kävi kuin viime kerrallakin; Nikolaita ei missään näkynyt; — ja hän kääntyi tyytymätönnä takaisin, pitäen myötäänsä silmällä Selvigin matamin viheriätä ovea. Hän tiesi varmaan, että kun kello alkaisi kahdeksaa lyödä, ilmestyisi hänen isänsä sieltä kadulle.

Hän astuskeli katua sinne ylöspäin ja taas sieltä poispäin. Nyt hän alkoi jo tulla kärsimättömäksi… Jo mahtoi, jo täytyikin kellon olla yli kahdeksan! — Johan sulkivat puotien ovia sekä siellä että täällä, ja jos aikoi saada jotakin ostetuksi tänä iltana, niin ei käynyt enää vartoileminen!…

Viimein hänen täytyi mennä oikein katsomaan, oliko todellakin isä siellä vielä — vai olisiko hän kentiesi mennyt matkoihinsa sillä aikaa, kun hän oli käynyt sillalla; eihän isällä ollut milloinkaan tapana viipyä määräaikaansa kauvemmin!

Hän oli jo tullut katua ylöspäin siihen asti, mistä kivitetty sivukäytävä alkoi, kun näki tuon viheriän oven avautuvan ja jälleen äkkiä kiinni poukahtavan. Puoleksi vaatetettu tyttö juoksi paljain päin sieltä ulos. Heti sen jälkeen tuli mies samanlaista vauhtia, ja ovesta, joka sitten jäi auki hänen jälkeensä, virtasi ihmisiä; toiset lakki päässä, toiset ilman, ulos rapulle.

Jotakin erinomaista siellä oli!…

Sitten avattiin akkunakin, taikka oikeammin töytättiin auki, niin että lasinsirpaleet helisten kadulle pirahtelivat.