Luultavasti oli siellä joku juopunut, joka ei enää jaloillaan pysynyt — olihan nyt lauvantai-ilta… ja joku metelöitsi, niin että poliisin täytyi hänet talteensa ottaa.

Hän oli usein ennenkin sellaista nähnyt ja tiesi varsin hyvin, miten siellä kävi. Eikä hän pelännyt isänsäkään tähden; ei koskaan, ei milloinkaan hän antautunut mihinkään senlaatuisiin…

Mutta miksi ei hän tule sieltä pois? — Olivathan jo kaikki muut vieraat ulkona!

Ilta-aurinko loi vinosti heikkoa valoansa avattuun akkunaan. Siellä pöydän ääressä tavallisesti hänen isänsä istui; hän piti aina saman paikkansa. Ja sitä kohden Silla nyt tirkisteli akkunan takaa kukka-astioitten välitse, — siinä oli muutamia ravintola-ilmalla kylläännytettyjä, puoleksi kuolleita, likaan tahrautuneita kurennokkia ja hortensioita.

Mitä se oli?… Tuo, joka makasi tuossa likaantuneella puotipöydällä, kaulaliina ja paita aukaistuna ja toinen käsi hervotonna alaspäin riippumassa, — oliko se hänen isänsä?…

"Jospa nyt olisi suonirauta! — juuri äsken hän liikutti itseään, — suonirauta kun olisi!"…

Mitä he vielä muuta siinä rapulla puhuivat, sitä ei hän niin huomioonsa saanut, mutta kyllä kait siinä jotkut tahtoivat estää häntä huoneesen pääsemästä, ja toiset sanoivat, että hän oli Holmannin tytär.

— Hän heräsi, ikään kuin kovan kolauksen jäljestä, josta olisi tajunsa menettänyt, ja löysi itsensä istumassa myymäpöydällä ja tukemassa isänsä päätä ynnä hänen koko yläruumistaan. Tuntui kuin olisi pitänyt häntä kaulasta kiini ja pyytänyt häntä jotakin vastaamaan;… mutta nyt ei hän korissutkaan enää.

He olivat panneet vanhan sohvanojan ja tuolityynyn hänen päänsä alle. Takana olivat puolentuopin ja korttelin mitat, ryyppynapot, läkkisuppilot ja olutpullot vierekkäin kokeiltuina pöydälle nostetun tieltä. Puoleksi aukinaiset silmät tirkistelivät suoraan ylös kattoon joka muinoin oli ollut valkeaksi rapattuna, ja toinen puoli kasvoista oli vetäytynyt niin väärään, että se antoi koko kasvoille semmoisen muodon, juuri kuin olisi tuo likainen katto häntä äärettömästi inhottanut.

Ovensuussa istui joku kookas renttu; sen hän kyllä tunsi; se oli kapakkakarhu, niin kuin häntä nimitettiin, — sama mies, joka matamin puolesta viskoi ihmisiä ovesta ulos. Siinä hän nyt istui äänetönnä rahilla.