Huoneessa oli ihan hiljaista; hän kuuli ainoastaan, kuinka viina tynnyrin hanasta tippui sen alle asetettuun astiaan, ja kuinka matami ja hänen kaksi tytärtänsä varpaisillaan käydä sipsuttelivat kammarissa rakosellaan olevan oven tuolla puolella.
Nuori mies, silmälasit nenällä, tuli huoneesen. Hän teki muutamia pikaisia kysymyksiä, samassa avaten kalukoteloansa pöydällä makaavan ruumiin jalkojen vieressä. Hän kuunteli kuulotorvella rintaa ja pudisti päätänsä, otti suoniraudan ja veti riippuvasta kädestä paidanhijan ylemmäksi.
"Pidä kättä, ettei se pääse alas luikumaan!" — sanoi hän Sillaan katsahtaen; — hän luuli tytön myöskin talon väkeä olevan.
Iskurauta napahti… ja napahti uudestaan… Harmaan kalpea tyttö tirkisteli nuorta miestä kasvoihin, ikään kuin olisi mielinyt häneltä kerjätä edes pisaraisen sitä, mikä elämää oli…
Sieltä tuli hiukkanen kuin sitkeätä, mustaa siirappia.
Hän kuunteli taas, koetteli uudelleen; — vieläkin koe iskuraudalla!… ja mahtavan arvoisena, suupielustat ylöspäin vetäytyneinä, yhtäläisesti kuin hänen professorinsakin, kääntyi tämä nuori lääketieteen kokelas lähelle tunkeutuviin päin ja julisti harvasanaisen tuomionsa:
"Kuollut!… hengetön kuin kivi!… juomisesta!"
Sanain jäljestä pääsi parahdus Sillalta, joka nyt heittäytyi isänsä ruumiin päälle.
"Tuo on kait tytär?" — kysäsi kokelas. Hän puhdisteli huolellisesti kapineensa, jota hän sitten kurkisteli päivän valoa vastaan, ja pani kotelonsa kiini lähteäkseen pois, samalla aikaa tirkistellen silmälasiensa ylitse Sillaa, joka myötäänsä itki ja parkui ja herkeämättä mielipuolen tapaisesti huusi:
"Ethän sinä ole kuollut… ethän todellakaan ole, isä? — Kuuletko, isä?"