Se oli hurjaa surua, joka ei ujostellut eikä kenestäkään mitään piitannut, ja nuori lääkäri huomasi nyt saaneensa nähdä vähäsen inhottavaa esikaupungin elämää. Hän oli täyttänyt velvollisuutensa ja kiirehti sitten pois.
Sillan takana puuhaili vaaleana ja murhemielisenä lähes parinkymmenen vuotias oppipoika, saadakseen häntä edes vähäisen tyyntymään. Hän tarttui Sillan olkapäähän ja kuiskasi hänelle kerta toisensa jälkeen niin kovalla äänellä, kuin ikään kuolleen läheisyydessä kävi laatuun:
"Silla! Silla! — Etkös kuule! — Minä se olen… Nikolai!"…
Samalla aikaa koki hän myös pari kertaa kohottaa häntä pois ruumiin päältä.
Sillä ajalla seisoi poliisipalvelija tuonnempana ja kuulusteli matamia ja hänen tyttäriänsä. Hän merkitsi kirjaansa ja kirjoitti tarkalleen, miten se kuolemantapaus oikeastaan sattui.
… Oli juuri saanut nauttineeksi täällä tavallisen määränsä, pullon olutta ja neljä ryyppyä… Myymäpöydän ääressä seisova neitsy näki hänen äkkiä ojentavan kättänsä… luuli hänen aikovan vielä ryyppyä tilata, ja kun hän vitkalleen luikui alas tuolilta, näytti siltä kuin olisi humalassa ollut… Ei ollut tapanaan pitänyt milloinkaan juopua niin, ettei olisi jaloillaan pysynyt eikä käymään kyennyt, varsinkin jos nojausi sopiviin kiinteisin esineisin tahi niitä myöten kulki…
Tämän viimeksi mainitun seikan todistivat nimenomaan myös useat kapakassa olijat eli, niin kuin poliisin virkailmoitukseen kirjoitettiin — "useat alituiset ravintolankävijät, joiden todistusta täytyy pitää täydellisesti luotettavana."
Noista hiljaisista, vähän horjuvista olennoista, jotka sillä tavalla yht'äkkiä herätettiin helteisen lauvantai-iltansa horroksista, olivat useimmat jo näyttämöltä kadonneet. Pullot ja lasit vaan olivat siellä jäljellä ynnä jäännökset niiden pohjilla.
"… Saattaisiko arvella mitään suoraa taikka välillistä kuoleman syytä?"
Vasta pitkän miettimisen jälkeen matami voi jotakin sellaista aavistaa.