… Niin vastenmielistä kuin olikin ruveta ankaraksi niin vanhalle ja säännölliselle vieraalleen, oli matamin kuitenkin tänä iltana täytynyt hänelle ilmoittaa, että hänen pitäisi maksaa puhtaalla rahalla kaikki, mitä tämän jälkeen aikoi tilata. Hänen laskunsa oli nyt näinä vuosina, joina hänelle oli tässä talossa velaksi uskottu, noussut niin äärettömiin, ettei hän — leski kun oli ja vielä kaksi tytärtä elätettävinään, enää voisi kohdallaan pysyä, jos antaisi vieläkin samaa menoa mennä. Näinä vuosina, joina Holman oli täällä ravintolassa käynyt, oli matami oikein sääntönään pitänyt, ettei milloinkaan velkonut Holmannilta hänen kotonansa. Mutta eihän saata lasku ijäkseen oven kynnykselle jäädä — sen kyllä poliisikin tietää, maailma kun nyt kerran on senlaatuinen, eikä täällä voi yhdelle käydä paremmin kuin toisellekaan, eipä voi! — vaan sitten täytyisi antaa ryöstön tapahtua! Tätä se oli, mitä hän oli sanonut Holmannille… niin vastenmieliseltä, kuten sanottu, se tuntuikin… ja, totta puhuen, niin raskasta kuin hänelle olikin säikyttää ja vaivata noin rauhallista, säntillistä miestä!…
Oli jo aika puhdistaa ravintola ikävästä seurueesta. Kapakkakarhu oli jo tuonut purilaat, mutta tarvitsi pari miestä avukseen kantamisessa. Ja täytyi heidän saada myöskin joku sopiva laitos verhoineen peitteeksi, niin että tuo kaikki näyttäisi sairaspurilailta; — kuollut mies, jonka suojaksi vaan peite olisi levitetty, herättäisi kovin suurta huomiota kaupungissa.
Jotain sellaista kokikin Selvigin matami tyttärineen keksiä ja haalia kokoon siellä kammarissaan vanhoista viheriäisistä vuodeuutimista. Kullekin on maineensa kallis, ja matami tunsi, että se, mitä nyt oli tapahtunut, oli kelpo kolaus hänen kapakallensa. —
— Ravintolahuone oli jo käynyt hämäräksi. Holmannin synkkä ruumis oli nostettu purilaille. Siinä se oli jo lattialla valmiina pois kannettavaksi, ja edeltäpäin oli jo Holmannin matamille asiasta tieto lähetetty.
Luultavasti tahallaan vielä viivyteltiin; — varrottiin vähän myöhäisempää ja pimeämpää iltaa, jotta päästäisiin herättämästä tuota niin vastenmielistä huomiota kadulla.
Silla istui kasvot itkusta kalseina. Huoneessa ei ollut keitaan muita kuin hän ja Nikolai.
Nikolai seisoi myymäpöydän vieressä, ja Silla istui selin akkunaa kohden; hämärässä surisi ainoastaan hyttynen ylhäällä akkunanverhojen takana.
Viimeinkin lopetti Nikolai äänettömyyden.
"Hän oli hyvä… sekä sinulle että minulle — aina, kun vaan uskalsi, tiedäthän!"
Silla ei vastannut.