"… Hänestä tuntui iltasilla kotiin palajaminen aina niin ikävältä, tiedäthän. Nyt ei hänen enää tarvitse… Eikä astua jalkaansa tänne kapakkaankaan!"
"Isä!… Isä!" — pääsi taaskin Sillalta, ja sitten seurasi uudelleen hurjan itkun kohtaus.
"Kuulehan, Silla!" — sanoi Nikolai, kokien salailla rintansa ahdistusta, joka usein katkasi hänen lauseensa, — "kun sinulla ei enää isää ole, — niin on sinulla tässä semmoinen, joka tahtoo pitää huolta sinusta ja tietää, miltä se tuntuu,… Minulla ei ole milloinkaan isää ollut, minullakaan, taikka en koskaan semmoista nähnyt!… Nyt tahdon ruveta sepäksi, niin tahdonkin, kun ei teillä enää tulla toimeen väkipyöräin teolla!"
"Minä vaan tahdon sanoa sen sinulle, että sitten muistaisit sitä", — lisäsi hän hiljaa; — Silla ei kuitenkaan näyttänyt häntä kuulevan. —
"… Ja nyt tänä iltana minä tulen jäljessäsi nurkalle saakka. Siinä sitten seison ja katselen siihen asti, kunnes kaikki on sisällä… ja sitten minä olen ulkona yön, sen tiedät sitten, jos jotakin tapahtuu!"
"Niin, ole ulkona, Nikolai!" — kuiskasi hän.
Nyt tuli huoneesen kapakkakarhu ja kaksi muuta miestä. He kantoivat ruumiin ovesta ulos ja sitten vaivalloisesti rappujen käännöksestä alas kadulle, jossa joukko katselijoita seisoi.
Sitten kuljettiin pitkin katua, — kuollut ynnä kaksi kantajaa sekä kapakkakarhu edellä, ja Silla ja Nikolai jäljessä.
Siinä, missä heidän täytyi erota, painoi Nikolai kopan, jonka Silla oli unhottanut, hänen käteensä ja jäi sitten seisomaan siihen ja katselemaan heidän jälkeensä!…