Tuvassa tapasi hän Saaran, nähtävästi hämillään hänen vierailustaan.
Hän käänsi leveän, vakivarman puolensa… Neiden ylpeys sai kärsiä häntä ne viisi minuuttia, jotka hän aikoi viipyä hänen vastuksinaan tuvassa; hän ei voinut sille mitään, ett'ei hän ollut perämies Lind!
"En tahtonut lähteä matkalle, sanomatta jäähyväisiä teille," sanoi hän — "vanhus oli ystävällinen minulle talvella — ja tekin, neiti Rördam! — Alert lähtee matkaan taas. — Täällä jäin minä riippumaan kehumisestani … vaan lainahan se on sille, jolla on 'vaan oma itsensä murehdittavana,' niinkuin te sanotte!"
"Oo, Rejer … Jansen … Juhl korvaa kyllä vielä vahinkonsa!" — Hän ryysti vähän veitikkamaisesti "Rejer'iä" lausuessaan.
— "Hän ei vielä ole menettänyt… — kopeata nenäänsä! arvelette te… En, siihen saatte iskeä vielä monta kertaa, ennenkuin saatte sen naaman tasalle. Se on vaan saanut sitä, joka sille tekee hyvää ja jota sen olisi pitänyt jo edeltäpäin osata haistaa!"
Neiti katsoi hetkisen tutkivasti häneen ja sitten loi hän silmänsä alas:
"Minun luuloni on, että joku on vetänyt teitä juuri nenästä, koska teidän tutkintonne ei onnistunut — muuten en minä sitä ymmärrä!"
Tämä oli melkoinen tapaus Rejer'istä, että neidessä oli semmoinen luulo hänestä.
Hänen näin katsoessaan eteensä, oli Rejer tirkistänyt hänen kauniisen tukkaansa, joka oli vaaleampi altapäin ja tummempi päältä. Juuri sentähden olikin se ylöskäärittynä niin keltaisen ja tumman kirjava, ja neiti oli niin omituisen, melkein ujon näköinen.
"Oi, helppo on lykätä syy hitolle, — jokainen selkä saa kantaa oman kuormansa!… Ja nyt kiitos kaikista niistä kahvikupeista, joita olette minulle antaneet: — en tahtoisi, että ne olisivat jääneet saamatta, vaikka olisin niistä saanutkin koko perämiehen tutkinnon! … ja nyt hyvästi, neiti Rördam!"