"Vai niin! — Vaan voihan tapahtua, että joku kumppaleista
Fredriksvärnissä kirjoittaa?"
"Ehkäpä!"
"Sinun pitää kertoa, jos on jotakin uutta, olkoonpa mitä tahansa! — Tulee ikävä matkalla, näetkös! — ja minä olen sieltä syntyisin, — sentähden huvittaa se minua." — —
He olivat peilanneet Dungenessin ja Englannin lounaisimman niemen vuosituulen suuntaa ja olivat nyt — lastina pikkutavaraa Kap-kaupunkiin ja Port Elisabethiin — jo kolmatta viikkoa matkalla kaikki purjeet ylhäällä, aina sänky- ja pesuvaatteihin saakka, jotka roikkuivat kuivamassa. He tekivät yhdeksän solmua tunnissa, taivas alinomaa kirkkaana ja kuumuus yhä lisääntymässä sekä — niinkuin havannot joka puolipäivä näyttivät — lakkaamatta kapenevalla leveydellä.
Vähitellen olivat he jääneet tuuliteltan peräkannelle, sitten myös kokkaan.
Kannella kävelivät kanat ja potkivat kirvesmiehen höylänlastuissa, hänen tehdessään työtään… Koira ja kissa olivat tauonneet sodastaan; ne eivät viitsineet tapella kuumuudessa. Toinen makasi kuono käpäläin välissä pienessä siimeksessä, jonka iso masto muodosti, toinen venyi ja katseli kanoja. Kokkapenkeressä paikattiin kenkiä ja saappaita; toiset olivat räätälin työssä.
Työpajoja oli joka paikassa; ja kirvesmies, joka myös oli nyt saanut kylläkseen kuumuudesta, oli majoittunut pieneen, sitä varten tehtyyn telttaan fokkipurjeen alle, tekemään kahta uutta komeata vipukehrää.
Göteporilainen oli peräpuolella; hän oli kaikentekijä ja oli nyt saanut työkseen merkitä perämies Lind'in rinta. Ankkuri — niin oli käsketty, vaan kun sitä piti ruveta tekemään, tahtoi perämies ankkuriköyden oman piirustuksensa mukaan, joka oli suuren S:n näköinen.
"Ei se nyt ole minkään ankkuriköyden näköinen," tuumaili göteporilainen ennen tekemäänrupeamistaan.
Rejer seisoi omissa mietteissään tuulen alla… Ankkuriköysi S:n näköinen … he, he! — hänestä tuntui ilma sikamaisen kuumalta!