Pari miestä menetti tasapainonsa ja pelastui tarttumalla köysiin. Ja yksi jäi poimuihin kiinni. Laiva keinui kovasti… Näytti kuin ei mitään onnettomuutta olisi tapahtunut. Sade alkoi virrata ja työtä pitkitettiin; täytyi tehdä lehmän käännös.
Vasta joku aika sen perästä, kuin hän olisi ollut tarpeen etupurjeen jalkanuorissa, kysyttiin alaperämies Nielseniä… Häntä ei löydetty mistään, ja vaikk'ei kukaan tahtonut olla ensimmäinen lausumassa sitä, oli kuitenkin kaikille aivan selvä, että hän oli pudonnut mereen! Viimeinen, mitä steewartti oli nähnyt hänestä, oli se, että hän oli tuulenpuolelta tarttunut pistopulttiin, kiinnittääkseen sitä niskanuoraan; — se oli juuri silloinkuin purje löi taaksepäin, ja hän itse horjahti alas raakapuusta ja jäi käsistään riippumaan perttiliinaan…
Puoliyön aikaan oli varsinainen myrskykuuro ohitse; vaan yö oli yhä pilkkopimeä, ja sade tulvasi kello neljään asti aamua, jolla aikaa Alert pysyi tuulen alla.
Kullankirkkaan, säteilevän auringon noustessa olivat he monen penikulman päässä alaperämiehen haudasta.
Hänen piippunsa oli vielä heitettynä penkin alle ruhvin ulkopuolella avonaisen tupakkakukkaron vieressä; hänen tohvelinsa olivat hytinportaiden vieressä ja hänen majassaan, jossa hänen vaatteensa ja olkihattunsa olivat, juuri niinkuin hän ne oli jättänyt, riippui vielä hänen kellonsa ja tiksutti.
Tämän kertoi steewartti kokkapuolesta, ja se saattoi kirvesmiehen syviin mietteihin… "Niin kauan kuin kello käy, on hänessä henki!" — mutisi hän nyökyttäen hiljaa päätään… Ja tuntui paljoa helpommalta tässä raskaassa mielentilassa, kun vihdoinkin aamupäivällä ilmoitettiin, että kello oli seisattunut puoliyhdeksän aikoina.
Vähitellen sai sitte Alert entisen purjeverhonsa, — jokaista neliöjalkaa käytettiin hyväkseen tuulen kokoamiseksi — ja vauhtia pitkitettiin viikkomäärät samalla tavalla, purjettakaan muuttamatta tai jalkanuoraakaan liikuttamatta, pitkin hiljaisesti keinuvaa, ääretöntä meren sinipintaa. Aamuraittius suloisesti säteilevässä auringonvalossa, lisääntyvä paahde päivemmällä, kunnes se väheni auringon lasketessa, ja taivas äkkiä seisoi kuin korkeakaarinen musta kupulaki heidän yläpuolellaan suurine kiiluvine tähtineen: — Argo, Kahdeksikulma, Eridanus ja Valaskala sekä yhä enemmän ja enemmän selkenevä, tuikkiva etelänristi.
Muutamia päiviä oli kulunut eikä muuhun toimenpiteesen oltu ryhdytty alaperämiehen kuoleman johdosta kuin siihen että Lind oli määrännyt Rejer'in ottamaan huolekseen hänen perämiesvahtinsa sekä pitämään peräkannen lamput ja lyhdyt kunnossa. Kuitenkin pidettiin siitä neuvottelua peränpuolella hytissä.
Kapteeni Berentsen oli siisti, hiljainen ja säännöllinen mies, niin luotisuora ja määrätty tavoissaan ja luonteeltaan, että häntä oli melkein mahdoton lähestyä millään persoonallisella ystävyydellä, vaan miehistö piti häntä melkein yliluonnollisessa kunniassa. Hänen varovassa, karttavassa luonteessaan asui heikkohermoinen pelko tai levottomuus kaiken suhteen, mikä tuntui tavattomalta. Eikä Rejer'in rohkea nenä eikä näkö olleet kylläksi tavallisia varsinaisille matruuseille … koko kasvojen olento oli pari kolme astetta liian korkealla…
Lindin ehdoitus, että Rejer otettaisiin alaperämieheksi, kohtasi sentähden tavattoman sitkeätä vastarintaa, pitkitystä ja arvelua, vaan ei yhtään varsinaista syytä paitse — niinkuin perämies Lind kevyellä tavallaan määritteli asian — suuren nenän.