"Niin tosiaankin — kummallista kyllä!"
"Sinä aamuna tanssiaisten perästä Singdalsenilla … oli kylmä ja kirkas ja…"
Rejer seisattui paikalla.
"Meillä on tänään ollut kaksi merilokkia, jotka ovat lentäneet meidän ylitsemme köliveteen," — sanoi hän.
"Vai niin! — Ja semmoinen hankiainen, tiedäthän, joka ei oikein kannata … kanunamiehen piti luonnollisesti käydä keskitietä puujalkoineen, ja silloin piti minun kulkea ihan lumireen nostamassa lumessa, voidakseni pysyä tyttären sivulla."
"Niinpä niin! — Ne ovat tavattoman kauniita lintuja lennossa! … valkeita pitkät mustat siivet."
"Ovat kyllä! etkö ole nähnyt niitä ennen? — saamme kohta nähdä niitä kylläksemme; … vaan näetkös, minä patikoin lumessa ja hupsahdin välistä polviani myöten siihen … ja nauroin! Minulla oli epäluuloni, että tytär kulki niin tien reunaa pakoittaakseen vaan minua toiselle puolelle kanunamiestä, niin että minä joutuisin tuulen alle puujalan tähden, ymmärräthän … vaan kun hän vihdoin näki, ett'ei siitä ollut apua, tuli hän järkeväksi ja antoi tietä."
"Vai niin! — Merilokit, perämies, tietävät, ett'ei meillä ole pitkältä enää Kapiin?"
"Niin kyllä! vaikka ne toisinaan lentävät satoja peninkulmia merelle…
Vaan mitä minun pitikään sanoa… Sinähän tunsit kanunamiehen perheen?"
"Kyllä!"