"Seisoit puuvajassa siellä hakkaamassa puita! Oli sekin kaunis… Jos olisin tiennyt sen, olisit heti saanut rahasi, voit uskoa!… Vaan sillä laillahan näit häntä joka päivä?"
"Ketä?" — kysyi Rejer äkäisesti.
"Saaraa, tytärtä, luonnollisesti!… Minkälainen hän oli? — kotona tarkoitan minä … ja kanunantulppineen, velipuolineen hoidettavana?"
"Oo, semmoisesta kyökkisälystä en minä paljon välitä — sain siitä kyliäni jo laivankeittiössä!"
"Vaan sinä näit kumminkin, mikä hän oli eläviään? Ei semmoinen kuin leikataan impi jäykästä paperista, kaita keskeltä ja muuta semmoista, vaan oikea — jolla on niska, kaula ja olkapäät … jotka voivat ottaa hengen ihmisestä!… Ja silmät sitten! — Niissä oli voimaa… Kauneuden voimaa! — Sai ottaa hatun päästään ja laskea praamipurjeen alas!"
"Oi, perämies! Olette jo ottaneet hyvin monta hattua ja lakkia päästänne kauneuden voiman vaikutuksesta, luulen ma!"
"Me lennämme kaikki tulta kohti, Juhl!" — vastasi hän miettiväisesti — "vaan … tällä kertaa luulen minä perämies Lindin — syttyneen todenteolla."
Rejer käveli edestakaisin.
Eiköhän ensimmäinen perämies kohta mene kannen alle?… Eiköhän hänen mielensä tehne jo levolle näin myöhään yöllä? Oli ihan tuskallisen tukalaa kävellä tässä ja kuunnella ja vastata! — hän tunsi käyvän itselleen vaikeaksi hillitä mieltänsä.
"… Ja sitten et ole kenenkään naisen kuullut vastaavan niinkuin hänen, Juhl!… Se osoittaa kuinka uljas ja komea hän on kannelta, — sielunsa puolesta tarkoitan minä!" — pitkitti Lind taas.