"Tahtoisin juuri tietää, nukkuuko tähystäjä! — ei yhtään tiedonantoa koko yönä!" — karjasi Rejer ja hyökkäsi kokkaan, hänellä oli halu siepata vääntitanko ja lyödä murskaksi kaikki, mitä eteen sattui.
— — Lind oli mennyt alas, ja Rejer käveli kannella kirkkaassa yössä… Tähtiä oli yli koko taivaan, jotka näyttivät haluavan pudota alas, ja fosforia merenpinnalla; ruoteli kulki tulihyhmässä ja kölivesi välkkyi sähkövalossa. Vaan synti olisi sanoa hänen nähneen siitä mitään!
… Ensimmäinen perämies aikoi siis todellakin kosia Saara Rördam'ia! Ei käynyt päinsä houreilla enää sen asian suhteen. Niin! — säntilleen niin oli se!
Hänellä oli valittavana joko taistelu Lindin kanssa hänestä — tai uhrata itsensä Lindin hyväksi! … suoraan sanoen: — luopua hänestä! … koettaa unhottaa hänet! … ihan kokonaan jättää mielestään se, että koskaan oli nähnyt, puhutellut ja ottanut semmoiset jäähyväiset Saara Rördam'ilta.
Hän näki hänen vartalonsa ja kasvonsa edessään, — vaan hän karkoitti ne luotaan.
Oliko Lind hänen ystävänsä, vai eikö hän ollut hänen ystävänsä? Oliko hän osoittaunut kumppaliksi, vai eikö hän ollut tehnyt sitä — kaikkina näinä vuosina?… Eikö hän puhunut hänelle hänestä semmoisella ystävyydellä ja luottamuksella, että sen, joka pettäisi semmoisen kumppalin, täytyisi olla konnan.
"Niin, minun rakas Rejer Jansen Juhl'ini! — siinä kysytään miestä, jos tahdot kulkea rinnatusten miesten kanssa, joilla on leveä rinta!…" — — —
— — — "Ja tiedätkö, mitä hän vastasi minulle viimeisenä iltana kanunamiehellä," — jatkoi ensimmäinen perämies taas seuraavana iltana… "Kun minä tulen kotiin, olette te naimisessa, neiti! laskin minä leikkiä."
"Minäkö? — miksi menisin minä naimisiin? … ottaisin päälleni sen huolen! Ikäänkuin minulle ei olisi näistä kylliksi!" — hän osoitti kanunantulppiin. — "Ei kiitoksia, minä en pyri sille tielle, Lind!"
"Joll'ei hän olisi vastannut niin … niin kerrassaan jyrkästi! en luule, että olisin lähtenyt talosta sinä iltana kysymättä häneltä, eikö hän tahtoisi ruveta matami Lind'iksi, — päästäkseni varmuuteen hänestä, näetkös! Vaan sitten minä arvelin, että semmoista kuitenkin täytyy kauemmin miettiä; — olen ennenkin ollut rakastunut ja silloinkin ajatellut paljon! Ja sittenkin hän sanoi sen niin ylpeästi ja päättävästi, että minä vaan nauroin ja sanoin: 'vannottu ei ole pidetty, neiti.' — Vaan olisitpahan nähnyt, miten hänen silmänsä silloin loistivat, niin tosissaan hän oli!"…