— Nyt veti kapteenikin viimeisen henkäyksensä kajutassa, muistuttaen ensimmäistä perämiestä olemaan varuillaan Rakkebaa karista Fredriksvärnin ulkopuolella. Hän houraili olevansa kotona.
Kirvesmies neuloi hänet norjalaiseen lippuun, antoi virsikirjansa rinnan päälle ja kaksi pohjalastirautaa jalkoihin, luki Isämeidän siunaukseksi ja päästi Indian meren pohjaan.
Tuuli alkoi kiihtyä, joka seikka huolestutti Rejer'ia. Myrsky, ja he olisivat olleet hukassa! — vaan ensi seuraus näytti onnelliselta, sillä moni sairaista alkoi ryömiä kannelle.
Rejer oli tällä ajalla tuntenut monta kummallista tunnetta heräävän povessaan. Oli mielikuvitus, josta hän ei tahtonut päästä erilleen … ajatus, jota hän ei tahtonut suosia, vaan joka kuitenkin aina tuli takaisin — aina! — ajatus, jonka tähden hän olisi tahtonut sylkeä itseään silmille!…
Ensimmäinen perämies makasi alhaalla hökkelissä; hänessä oli tuskin henkeä enää.
Jos hän kuolee? — jos hän kuolee?
Silloin voisi hän taas päästää vapaasti valloilleen kaikki ajatuksensa ja tunteensa tytön suhteen, jota hän nyt ei uskaltanut ajatellakaan, kun —
Niin, jos hänen ystävänsä nyt kuolisi!
Tyttö oli hänelle yhtä kallis kuin hänen sisin sydänverensä! — huusi kuin kauan vangittu ja sidottu, vaan nyt vapautettu tunnustus hänen povessaan. Siinä oli kokonainen elämä — koko tulevaisuus!…
Sitten sai hänessä vallan voimakas iva ja halveksiminen itseään kohtaan, niin ett'ei hänestä tuntunut mikään olevan parempi teko kuin juosta laivalta mereen, — ja siten vapauttaa laiva halpamielisestä koirasta!