Hän meni alas ja hoiti perämiestä niin varovasti kuin pientä lasta … muutti hänet raittiimpi-ilmaiseen hyttiin ja toimitti ilmanvaihtoa ilmareiästä ja ovista…

Hän katseli hänen kalpeita taudinkuihduttamia kasvojaan, joiden ympärillä musta parta riippui, ja tunsi olevansa kadottamaisillaan ainoan ystävänsä tässä maailmassa! — ja suru valtasi hänet, niin että hänen sydäntänsä kirveli… Hänen kaltaistaan ei ollut millään norjalaisella laivalla!…

Ja — kun hän taas oli seisonut jonkun aikaa vääntitangon ääressä — tulivat jälleen samat ajatukset entistä tietään.

Oliko hänessäkin kuume?…

Ei, vaan villitty sekoittava onnettomuuden kaitsemus lepäsi hänen ylitsensä! — hänen täytyi kärsiä tuskaa ainoan ystävänsä ja tytön välillä! —

— — Muutamia tuulisia vuorokausia vielä ja liekkatuulen käytävällä ruhvin ja sianselän varjossa kokkapenkerellä istui haamuja — kalpeita ja taudin kuihduttamia, niin että vaatteet riippuivat heidän päällään, vaan silmissä oli eloa, ja he ahmivat ilmaa täysillä siemauksilla, ikäänkuin jokainen ilmanhenkäys olisi ollut herrasherkkua.

"Nyt on luullakseni pahin ohitse!" — sanoi kirvesmies kuullessaan iltapäivällä göteporilaisen "soittavan" kokkaan.

"Ei ole kylliksi viileätä kajutassa … ehkäpä myöskin kosteata kölivedestä!" ja niin kantoi Rejer perämies Lind'in kannelle palttinaseinäiseen tuulitelttaan.

Vaan vasta Alert'in ehdittyä Kap Agulhakseen voi Lind ryhtyä kapteenin toimeen, ja kaikki tuli laivalla entiseen käyntiinsä siten, että hän otti huostaansa ylihangan vahdin ja Rejer alihangan.

Emäpuu kynti viikko- ja kuukausimääriä vakoansa, joka päivillä vaahtosi, öisin loisti fosforilta. He olivat jälleen saaneet sinisen tähtikarttansa takaisin ja aikoja sitten ottaneet selon Pohjantähdestä, olivat peilanneet Azorit ja Tenerifan sekä suoriutuneet Lind'in taitavuudella monesta pulasta huolimatta miehistön vähenemisestä.