"Torgersen'illä oli kirje kaikesta. Siinä oli suuria asioita teistä … vaan minä en epäillytkään koskaan, että Rejer Jansen Juhl jätettäisiin mainitsematta, jos joku hätä olisi käsissä!" — Hän koetti tehdä pilaa, vaan puhe oli lämmintä, ja tuntui melkein siltä kuin ääni olisi vavissut. — "Ettekö sitten koskaan ajatelleet, että voisitte itsekin sairastua?"
"En!" — lausui hän äkkiä — "mutta minä sanon teille, mitä ajattelin siellä seistessani… Kopeata, kaunista neitoa kaukana Norjassa, jota en koskaan sitten ole saanut ajatuksistani! — — ja minä ajattelin niin häntä, että rukoilin vaan Häntä, joka oli luonut minut, saattamaan minut entiselleni, — sillä hän, joka seisoi siellä ruotelirattaan vieressä, oli sekä susi että miehentappaja! … ei kiusaamaan minua kuoliaaksi, vaan antamaan minun saada neito — kaikkine niine lapsineen kuin hänellä vaan on!" — lisäsi hän ahneesti ja katsahti viereiseen huoneesen päin. — "Sitä neitoa olen minä aina ajatellut suojeluskuvanani komealla kolmimastoisella, joka kiikkuu ylös ja alas elämän vaahdossa, niin korkearintaisena ja sen näköisenä kuin te, — niin juuri semmoisella pään ja kaulan asemalla kuin teillä on, neiti Rördam. On kuin hän katsoisi yli koko meren ja sanoisi laineille: 'teidät minä murran!' — — Tässä olisi hitunen semmoista, joka voisi viedä eteenpäin maailmassa, neitiseni! — kunhan hän vaan saisi sen, jota haluaa, purjehduskumppaliksi… Niin, neiti Saara Rördam! — en ole tänään tullut kapteeniksi, — en ole hienosti puettu, en su'ittu enkä juhlallinen! olen ruma — pitkänenäinen … monessa suhteessa jäljellä! Mutta — antakaa te Rejer Jansen Juhl'ille lupauksenne, ja teitä ei petetä, — ei vierasten naisten tähden … ei minkään tähden maailmassa, niin kauan kuin minä olen hengissä!"
Hän oli lähestynyt silityslautaa ja seisoi nyt ihan hänen edessään ja katsoi häntä suoraan silmiin.
Neiti oli pitkä, hän vielä pitempi… Neiti seisoi kuolonkalpeana huiska kädestä vaipuneena vesivatiin ja suu puoleksi avoinna.
"Mutta Juhl! — teidän pitää tulla järkeenne! — Neljä … neljä lasta"…
"Hauskuutta vaan, sanon minä! — kun olen matkalla, on ihan välttämätöntäkin, että ne ovat talossa!"
Neiti seisoi ääneti.
"Tanssiaisissa merimieshuoneessa toissa vuonna, — kun te istuitte siellä penkillä miehenä mielestänne ja niin hangoittelevana tirkistelitte minuun ja meihin kaikkiin, — ajattelin minä, ett'en kenenkään huonomman miehen kanssa tahdo mennä naimiseen!… Myöhemmin iltasella tiesin myös, ett'ei se tapahtuisi kenenkään muun kanssa, — jos olisin ollut niinkuin muut, eikä minulla olisi ollut niitä, joista tulee murehtia… Sentähden ajattelin, että hänelle ei sinun pidä antaa semmoisia ajatuksia päähän, niin että se sitten koskisi häneen, kun sinun pitäisi sanoa ei!… Minä tein, mitä voin, Juhl!"
"Ja nyt se on auttamattomasti liian myöhäistä, neiti Rördam!"