"Rakas poikani!
"Mitä tulee kihlaukseesi Saara Rördam'in kanssa, niin tiedäthän, ett'ei vanhalla äidilläsi, joka on kantanut sinua sydämmensä alla, ole muuta kuin parhaita toiveita sinusta, että sinä käännät huomiosi maalle, vaikk'en voikaan niin täydellisesti käyttää, kuinka sinä olet voinut ottaa niskoillesi tätä kaikkea. Haarstad ainakin arvelee, — en tiedä, mikä Ottilien ajatus tässä asiassa on, hän ei sano mitään — että ne neljä lasta luonnollisesti ovat mahdottomia! Vaan semmoinen kuin sinä olet ja niinkuin sinä kerroit 'hänestä' ja kaikesta, sain minä ikäänkuin suuren lohduttavan toimen, vaikk'en toivokaan saavani nähdä hänen kasvojaan; sillä sinun halustasi tulla tänne Hammernäs'iin en minä valitettavasti kuule koskaan sanaakaan. Se on nyt mitä suurimmassa epäkunnossa ja talossa on monta, jotka arvelevat samaa; minä tarkoitan Ottilieta; hänellä raukalla ei ole hyvä olla! Haarstad on ilkeä, niinkuin ennen on kirjoitettu; vaan kun hän nyt suututti Ottilietä sillä, että uhkasi hakata maahan vanhan Hammernäs'in hongan, antoi hän hänen tuntea sukuperäistä Juhl-voimaa. Sillä varmasta päivästä alkaen on hän ollut asiasta vaiti kuin muuri, ja minä luulen hänen pelkäävän, että siitä tulisi hänen ruumisarkkunsa, — vaan semmoinen ei paranna heidän väliään. Rejer, poikani, äitisi ainoa toivo! Näetkös, juuri sitä tahdoin minä sanoa sinulle, että silmäni monista merkeistä, eikä suinkaan vihimmän Ottilie-raukan kautta, ovat auenneet näkemään sinun olevan meistä kaikista ainoan, joka olet pelastanut todellisen elämäsi ja oikean miehuudenvoimasi, kun sinä näköjään niin ymmärtämättömästi pakenit kodin ahdingosta. Jos minä nyt olisin yhtä nuori kuin olen vanha, Rejer'ini! Sitä toivoo sinun äitisi nyt; hän ei voi olla sitä toivomatta ja ehkäpä vielä sitä enemmän, kun hänen täytyy olla vaiti tämmöisestä puheesta, vaiti ympäristölleen. Vaan hyvä on kerran haudassani tietää pojan olevan maanpäällä, joka on yhtä voimakas seudun todelliseksi hyväksi, kuin kukaan taistelusankareista Lännessä eli Juhl'eista. En tahdo saattaa surulliseksi sinua; vaan pitkiä — tarkoitan monia vuosia en minä kestä. Hengitys keskeytyy yhä pitemmäksi ja pitemmäksi ajaksi, rinta tuntee kipua. Enteenä on pidettävä sekin, kun joku alkaa ajatella ja nähdä niin paljon, Jumala armahtakoon meitä kaikkia, sekä niitä, jotka lepäävät haudassa, että muita; vaan pitkä vyyhti voisi tulla kerittäväksi ja monta sekavaa solmua suorottavaksi! Nuoret ovat ottaneet vanhoja ja vanhat nuoria meidän suvussamme, ja aina pitäneet lukua vaan omasta voitostaan ja hyödystään ennen kaikkea, ja vastoin Jumalan ääntäkin rinnassaan.
"Muutamia asioita saat kuitenkin nähdä minun tallettaneen sinulle, ja ne sata taaleria, jotka sinä kerran lähetit kalaretkeltä, ovat semmoisena, kuin ne tulivat, vakuutetussa kirjeessä papilla sinun varallesi, jott'ei muut saisi niitä käsiinsä."
Toinen kirje, kirjoitettu neljätoista päivää myöhemmin, oli hänen sisareltaan Ottilieltä ja tiesi, että hänen äitinsä oli äkkiä kuollut.
Eräänä päivänä kävellessään kiivaasti edestakaisin huoneessa, niinkuin hänen tapansa oli, kun hänen vaivansa tuli, oli hän äkkiä painanut kätensä sydänalaansa vasten ja sanonut: — "Nyt minä kuolen, Ottilie!… Sano terveisiä Rejer'ille!" —
Hän istui liikkumatonna kirjeet edessään. Mahdollisuus hänen vahvan jättiläismäisen äitinsä kuolemasta ei ollut koskaan tullut edes hänen ajatuksiinsakaan! Ja kun se nyt kuitenkin oli tapahtunut, tuli se niin odottamattomasti, että hänen oli vaikea toipua.
Hän oli innokkaasti ja sydämmensä pohjasta rakastanut äitiään! Hän oli uneksinut saavansa viedä hänet tuosta vanhanaikuisesta pesästä Aa-vuonossa siihen uuteen, jota hän aikoi rakentaa. Äiti saisi nähdä sen — ajatteli hän hänen suurta mahtavaa vartaloansa huoneissa, joissa hän lakkaamatta pani hänet ymmälle uusilla yrityksillään.
Ja nyt — häntä ei ollut enää.
Koko päivän vilkkui hänelle toimiensa lomasta hänen äitinsä, ja välistä tunsi hän muutamia suonenvedontapaisia kipuja sydämessään, jotka sitten ikäänkuin tunkeutuivat silmiin.
Myöhään yöllä pääsi suru vihdoinkin ilmoille. Hän itki kauan ja ankarasti, jolla tavalla hän ei ollut itkenyt sittenkuin poikana.