"Jan Conradin — täytyy tulla mukaan!" — sanoi Rejer pitkäveteisellä painolla. — "Minä en tahdo raskasta työtä häneltä, vaan mukaan täytyy hänen tulla! Hänen täytyy alkaa katsoa ja oppia, ett'ei hänestä tule semmoista tuhmaa lorttia, jonkalainen minä itse täällä olin…"
Saara meni hänen eteensä, pani kätensä hänen olkapäilleen ja siveli hänen poskiaan.
"Sinun täytyy vielä tänä vuonna jättää poika minulle! Ensi vuonna voit ottaa hänet mukaasi!"
"Enkös tiennyt sitä? — enkös tiennyt sitä — enkös tiennyt sitä! Aina piilee sinun töissäsi jotakin … aina saa ostaa ja myödä sinun kanssasi, Saara!… Luulenpa sinun olevan voitonhimoisen aina sydämmen juuriin! Vai sentähden sinä teit minun venheitteni pohjat niin liukkaiksi matkalle? — Minun pitäisi luonnollisesti maksaa se!"
"Puhu mitä tahansa, Rejer! vaan tällä kertaa minä päätän! — Olen kuullut hänen istuvan yksinään poikain kammarissa ja huokailevan — monta kertaa. Jan Conrad on heikko, sanon minä!"
"Vai on hän nyt yht'äkkiä käynyt niin raihnaiseksi! … laita sinä vaan niin, että hän saa hyvää ja lämpöistä ylleen, — sillä mukaan hänen täytyy!"
"Niin ei voi ajatella, Rejer!… Minun seistessani ja pyytäessäni näin hänen edestään… Olenhan minä pojan äiti!" — hän sanoi tämän värähtelevällä äänellä.
"Niin, ja minä hänen isänsä!" — hän mitteli kiivailla askelilla huoneen lattiaa.
Saaran kulmakarvat rypistyivät. Itsevaltainen kihara hänen tuuheasta tukastaan oli vierähtänyt hänen otsalleen; ei voinut kieltää, ett'ei matamissa ollut tenhoa!
Mies seisattui pari kertaa hänen eteensä, vaan väistyi taas.