"Miksi vilkutat sinä noin silmäkulmiasi!" huudahti Saara hänelle vihdoin kärsimättömästi.
"Hm!… Minua ihmetyttää, että minä, joka vaan olen pojan isä, näen paremmin sinua, joka … mutta hm… Siihen lieneekin syytä!" — Hän pyörähti taas ympäri sävyisästi hymyillen ja kädet taskussa.
"Mitä tarkoitat?"
"Sanon vaan, että sillä lienee oma syynsä… Jokainen päättää itsensä mukaan! — Näetkös, Saara! ei poika ole kasvanut liian pikaisesti, ei hän ole heikko eikä sairas, eikä mitään kaikesta siitä, miksi sinä häntä tahdot; mutta hän on rakastunut, tiedän mä! he, he, pitäisipä minun ymmärtää semmoiset asiat! — niitä narrimaisuuksia on nyt kestänyt koko syksyn! Ainoa parannuskeino semmoista vastaan on työ, työ, vaan työ! Ja sentähden täytyy hänen merelle!… Hän on luonnollisesti kerjännyt ja pyytää sinulta päästä siitä?"
"Vaan Rejer! mitä tarkoitat sinä tällä kaikella?"
"Hänen mielensä luonnollisesti tekee olla vaan kotona jouluna ja saada tavata häntä, opettajatarta, tuota uutta neitiä pappilassa, kaikissa niissä seuroissa, joihin hän vaan pääsee… Luuletko sinä suotta Jan Conradin välttämättömästi joka sunnuntai tahtoneen kaikkiin niihin kirkkoihin, joita rovastikunnassa on? Olet ehkä luullut hänen tulleen heränneeksi, — mitä?"
"Ja sinun silmäsi olisivat olleet auki näkemään kaikkea tuota, sinun! … häneen … tuohon pitkään, kömpelöön, kesakoiseen?"
"Voidaan rakastua vähemmästäkin kuin tämä, vaimoseni!"
Saara naputti sormillaan ikkunan välipuuhun… "Vaan Rejer kulta! poikahan on kuusitoista vuotias!"
"Niin, näetkös, Saara!… Semmoiset mieltymykset ovat nyt jotakin, jolle nuoret nulkit eivät voi mitään, — ainakin minun suvussani!"