Teistsaarilla oli meripuoti kasvanut pieneksi suolauspaikaksi venelaituri edessä; — Rejer Juhl oli pannut paljon rahaa siihen, vaan myöskin kiskonut siitä monta killinkiä.
Ja nyt — keskellä talvea, tiistaina 18 päivänä helmikuuta — oli hän kauheassa ilmassa siellä! Tuuli ryntäsi puuskalla toisensa perästä meripuotia vasten, hänen kävellessään siellä sisällä, ja pienessä ahtaassa satamassa oli hänen jahtinsa kahdella ankkurilla ja köydellä kiinnitettynä ja sittenkin hyppi ja keikkui, niin että vaahto nousi liki ääripuiden tasalle.
Hän käveli merisaappaissa lattiata edestakaisin raskaassa aamuilmassa, ison joukon merimiehiä seistessa pitkin puolipimeitä seinuksia odottamassa käskyjä, Hän käveli kädet seljän takana, ja miehet huomasivat hänen povessaan olevan ankaran taistelun… Kureiset, terävät kasvot, joita harmahtava parta reunusti, olivat nyreiset suun ympäriltä ja kovettuneet kuin luu.
Hän ryki ja ryki…
"Jahti kestää!" — muistutti hänen poikansa Jan.
Rejer Juhl ei vastannut, vaan kulki ainoastaan edestakaisin.
"No, Anders!" kysäsi hän tämän tullessa puotiin. Se oli hänen paras vatamiehensä, "Vatavanhus," joka oli ollut tähystelemässä saarella, — "luuletko sen kääntyvän vielä etelämpään?"
"Melkein kohti lounasta! — Verkot pohjoisessa ovat kireällä!… Kolme vataa juuri siellä, missä laineet loiskuvat — ne eivät tottatosiaan säästä! — Monta tuhatta tynnöriä menee nyt menojaan … aa-vuonolaisille saattaa tämä päivä tulla raskaaksi… Tarvittaisiin sekä rossia että köysiä, jos mieli pysyä paikoillaan!"
"Enimmän ahdistettu on juuri Martin Sörhagenin suuri sulku!" — lausui joku.
Tuuli ryntäsi taas kattoa vasten!