"Minä toivon teille liiaksi hyvää, Juhl!" pitkitti hän itkusilmin — "tämän tarjouksen tekemisestä … ja myös kauniista hopeavitjoista … jättääkseni sanomatta ja varottamatta teitä, — sillä hän tarttuu heti suututtuaan puukkoon… Niin että te itse voitte ymmärtää, ett'ei meidän kahden välillä voi mitään avioliittoa syntyä … ei!" — ja hän pisti tätä sanoessaan varovasti hopeavitjat taskuunsa.
Rejer sai iskun, sen tunsi hän, vaan päähänsä, otsaan tai rintaan, sitä hän ei tiennyt! Hän seisoi vaan puoleksi avoissa suin ja tuijotti hoikkaan, nivelettömään tyttöön, jonka suusta tulvasi sanoja ja silmistä kyyneleitä pimeässä, ja joka välistä tanssi ja välistä kävi hienoksi kuin rihma hänen silmissään.
"Vai niin! — niin, minä ymmärrän!" höpisi hän ja nauroi houkkiomaisesti! Ulkopuolelta alkoi kuitenkin hänen ymmärrykseensä mennä hänen asemansa — hän alkoi nähdä kuin pettyneiden toiveiden pohjattoman kuilun.
Pois piti hänen, kuului hänen huutonsa, päästyään venheelleen, eikä siinä auttanut, heidän täytyi lähteä liikkeelle. Sinä yönä sousi hän itsensä läpimärjäksi!
IV.
Minäkö taipuisin? — en, ennen tahdon murtua!
Myöhään yöllä tulivat he takaisin pohjoissalmeen, missä heillä oli sulkunsa.
Hän istui unenhorroksissa airoissaan ja tuskin huomasikaan, milloin venhe törmäsi rantaan, kunnes hänet herätti usealta taholta pimeässä kuuluva huuto:
— Onko silliä näkynyt alhaalla kalastuspaikalla?
Täällä olivat ihmiset levottomia ja kävelivät vaan odottaen päiväntuloa. Venhe oli iltasella kulkenut ohitse ja ihmiset siinä olivat tuumailleet, ett'ei verkot sinä päivänä tulisi antamaan monta silliä; — he olivat kuulleet huhuja, että sillit olivat pohjoisempana meressä!