Vaan kaikki tämä mädännyys täällä rannikolla puhui kokoajan ihan toista kieltä: — että se oli mahdollista… Hänellä oli jonkunlainen onnettomuudenaavistus, ahdistus… Hän tunsi povessaan, ett'ei väki venheessä suotta ollut huutanut noita sanoja! — Jos venheet tulisivat nyt takasin silliä täynnä, tulisi hän vimmatun hämmästyneeksi! — yhtä hämilleen kuin jos yht'äkkiä näkisi Hammernäs'in seisovan edessään uusine rakennuksineen, uusine meripuotineen ja nuotankutomustehtaineen!
— — — Ja lankavenheet tulivat soutaen pitkissä rivissä maata kohti; ne olivat korkealla vedessä, ruskeat verkot kasoissa kokassa ja keskellä venhettä…
Tämä oli satojen soutua, pitkäveteistä, ruumissaaton kaltaista — lastina raskain, mikä venhettä voi täyttää — pettyneet toiveet!
Verkot olivat seisseet siellä tyhjinä kuin seulat! — Ei sonkaa, ei valaita eikä lintuja missään nähtävänä. Meri autiota, mustaa ja kuollutta! — ne, jotka olivat olleet rannassa, olivat olleet songan eroittama parvi isosta joukosta merellä!
Sillit olivat poissa? — ehkä pohjoisessa…
Keskellä kaikkea tätä saapui hänelle eräässä venheessä kirje äidiltään. Se oli kulkenut pitkiä matkoja ja ollut monissa käsissä, ennenkuin se likaantuneena ja suomuksisena nyt saapui perille… Hänen verensä kuohui liian raivoisasti, jott'ei hän voinut erittäin suurella tarkkuudella sitä lukea.
"Saanenko enää milloinkaan maailmassa nähdä sinua Rejer!" — oli kirjeessä äidin suurten huokausten seassa.
"Nähdä minua? — kyliäkin aikanaan!" — puhki hän ja vaipui ajatuksiinsa, jolla aikaa hänen silmänsä väsyneinä ja välinpitämättömästi luistivat pitkin riviä. Äkkiä seisahtuivat ne; — hänen sisarensa oli mennyt naimisiin Haarstad'in kanssa!… Hän luki sen uudestaan ja taas uudestaan: — "Ottilie teki siinä uhrauksen, siliä hänhän on vanha mies eikä juuri miellyttävä ulkonäöltään; sinähän tiedät hänen jo kosinen häntä ensimmäisen vaimonsa kuoltua; nyt tulee hän oikein turvatuksi, kun ei Haarstad'illa ole lapsia — sekä hän että minäkin: — ja sinä saat pitääksesi Hammernäs'in… Minun mielestäni pitäisi meidän olla järkevälle sisarellesi ikuisesti kiitollisia, Rejer! — Hän on pelastanut talon!…"
Hän pisti kirjeen hitaasti taskuunsa.
"Haarstad'in kanssa! … sen vanhan vääräsäären koronkiskurin!" — riehui hän — "joka koko ajan on nylkenyt seutua…. Niin kauan ja täydellisesti on hän harjoittanut koronkiskomistaan Hammernäs'issä, että on voinut ostaa sisareni — — — ja sitten minut kaupanpäälliseksi."