Aluksi ainoastaan äänettömiä ja ammottavia suita ja sitten — kun he alkoivat tajuta — pitkiä naamoja, maahan luotuja katseita, tupakan sylkyjä sinne tänne ja miettiväistä korvallisten ruopimista…
"Tulla kotiin Aa-vuonoon ilman Juhl-poikaa? … semmoisella häpeällä kaikkein ihmisten ilmoihin."
Ei liene perätöntä, että pari henkeä oli lapasellaan pyyhkinyt kyyneleitä silmistään, nähdessään sen kaikesta houkutuksesta huolimattoman katseen, jolla Rejer pysyi lujana päätöksessään.
Siinä ei auttanut mikään! — Juhl-poikaa täytyi totella ja he saivat lohduttaa itseään kirjeellä rouvalle; — vaan kotiin joutaminen oli heistä raskasta!
— — "Kuules, Anders! — Sinä vastaat Laukista! — ett'eivät saa vedättää sillä myllynkiviä siellä Haarstad'issa!… Sano vaan terveisiä äidille sekä että minä olen sen sanonut!"
Tämä oli Rejer'in viimeinen kuiskaava määräys renkivouti Andersille, kun hänet laskettiin maalle Skudesnäs'in sataman laivasillalla.
Ja mitä Rejer silloin sanoi hänelle, sitä arvailtiin monta vuotta Hammernäs'in mökkiläisten kesken, sillä renkivouti Andershan sai sanoa sen ainoastaan rouva Juhl'ille.
* * * * *
Vuonopiirikunnat olivat antautuneet peliin meren viheriäisellä pöydällä … taas yhtenä vuonna uskaltaneet kaiken omaisuutensa — ja menettäneet! —
Onnennappulan takapuoli oli tämmöinen: — tyhjä vene, tyhjä huone, epätoivoa synnyttävä puute aitassa… Sairautta ja kurjuutta.