Joulu lähestyi. Ilma oli itäpakkasesta ja hallasta muuttunut lounaistuuleksi ja leudoksi, niin suojaiseksi, että katosta tippui alas vettä ja pantiin saavia rännien alle kootakseen sadevettä pesua ja lipeäkalaa varten.

Vanha lato näytti oikein kostealta ja läpimärältä, niin että ikkunanlaudat olivat turvonneet. Siellä täällä kasvoi koivuja koukkuisine, valkoisine runkoineen nuoskassa lumessa ja niiden oksat olivat mustat ja synkät kuin luudat tahi koulumestarin vitsa. Karjapalvelija vanha Jörun, joka oli kotoisin ylämaasta, kutsui tätä ilman muutosta ennen joulua "näkkileipäsuojaksi."

Ja leipomatuvassa kaulasi ja leipoi naapurikylän loisvaimo ahkerasti näkkileipää. Kynttilöitä oli jo valettu, joulukalaa pyydetty ja jouluolut, ehkä vähän miedompi kuin tavallisesti, niinkuin lesken olut oikeastaan pitäisikin olla, oli jo valmis ja pantu tynnöriin.

Sisällä tuvassa istui leski kerien lankaa uunin edessä, jonka punainen valo alkoi loistaa iltahämärässä.

Hän oli komean näköinen ja kohta huomasi, että väkevän, levottoman laaksoissa asuvan Ramstad kansan veri kuohui hänen suonissaan — hänen kasvonpiirteensä olivat selvät, niinkuin puuhun veistetyt, harmaan pään ympärillä oli hänellä kaulaliina, hän oli Jan Juhl'en sisaren lapsen lapsi, jonka tämä entisen tavan mukaan oli ottanut vaimokseen.

Suuressa, puolipimeässä, matalassa huoneessa, jonka kattohirret olivat painosta aivan koukkuiset, oli nahkainen sohva, jonka yläpuolella oli pieni peili, suuri lyömäkello oli toisessa nurkassa, missä riippui tupakkapiippuja, joiden pää oli aivan rikki purtu ja toisessa oli ruskea kaappi, johon oli maalattu ruusuja. Ikkunain välissä seisoi alaskäännetty siipi-pöytä, jonka päällä oli ompelutyyny ja käsityö, ja yksinkertaisia kuusipuusta tehtyjä tuolia, joiden joukossa muutamia korkeaselkäisiä ja nahalla päällystettyjä oli asetettu rivittäin pitkin seiniä, niinkuin sotamiehiä, joten koko maalaamaton leveistä, oksaisista honkahirsistä rakennettu lattia, pitkillä, hiekkaisilla, tummilla raoilla oli vapaa kuin harjoituskenttä. Seinillä riippui muutamia vaalistuneita, perittyjä tauluja: — kärpäsien likaama, kellastunut vaskipiirros, kuvaava sotalaivaa, jonka alla oli kirjoitus: "Kenraalikuvernööri Svardecroon, Batavia 1720," — sekä taulu kuvaava Kaarlo Juhan'ia Dennewitz'issa.

Tuo kookas nainen, joka keri lankaa uunin luona, istui koukkuselkäisenä, niinkuin väsynyt hevonen, joka vedettyään raskasta kuormaa pysähtyy mäellä lepäämään. Hän huokasi vähän väliä ja tähän huokaukseen kuului vastaus ikkunan luota, missä kaksikymmentäkuusi, kaksikymmentäseitsemän vuotias tytär, pitkä ja kapea kuin oljenkorsi, istui nojaten päätään ikkunaa vasten ja ompeli iltahämärässä.

He eivät puhuneet sanaakaan, vaan vyyhti hienoni hienonemistaan; — molemmat naiset istuivat vaan niinkuin kaikki kyläläiset odottaen jotain kummallista tapahtuvan. Varmaankin saisivat he henkikirjurilta kuulla jotain kuolinpesästä, luultavasti jo ennen joulua… Kumpikin heistä epäili. He olivat molemmat ymmärtäväiset, vaan he eivät olleet uskaltaneet ajatella, niin kauan kuin heidän isänsä ja miehensä ajatteli heidän edestään … ja nyt istuivat he yhä vielä vaieten. Mutta he eivät voineet olla ajattelematta!

Tähän vuoden aikaan ei posti tullut vuonoon kuin kerran viikossa ja tämä oli viimeinen postipäivä ennen joulua… Vanha Jan Juhl ei tosin koskaan mennyt postia hakemaan, ennenkuin pari päivää myöhemmin, jolloin myös oli asiaa maa-kauppiaalle; mutta nämä naiset eivät olleet niin kärsivällisiä, ollessaan yksin kotona. He laskivat tuntiakin…

Kello alkoi jo surista ja löi puoli kolme.