Vaan jonakuna iltapäivänä löi hänenkin hetkensä, — maalupaa, puoliyöhön yhdessä kirvesmiehen ja steewartin kanssa, joka viimeksi mainittu varustettuna pystykauluksella ja viraltapannussa mustassa hännystakissa, perintö hänen aikaisemmasta palvelustoimestaan maalla, kepsutteli lyhyillä säärillään kuin harakka alas laskuliinaa.
Markkinoista laivasillalla olivat he saaneet kyllänsä, kun he päivässä kävivät venheellä maalla. He olivat peräti ikävystyneet niihin vanhoihin akkoihin, jotka istuivat siellä papukaijoineen, huusivat ja möivät hapanta viiniä, orangeja ja kaikenlaista rihkamaa, ja sentähden kiiruhtivat merimiehet heidän ohitsensa matkaansa kaupunkiin. Kokeneena opasti steewartti heitä puolipimeään luolaan satamakadun varrella, jossa he ravitsivat ruumistansa muutamilla eltautuneessa öljyssä uivilla sienillä ja mustilla lihapaloilla, jotka olivat kovia kuin puu. Tyhjennettyään pullon viiniä saamatta eltaantuneen makua suustaan ja maksettuaan otoksensa, läksivät he kuljeksimaan ja katselemaan kaupunkia… Kaikkien noiden varjostimien takana istuu hispanjattaria, selitti steewartti, vaan me pääsimme liikkeelle vasta auringon laskeuttua.
Käveltyään pitkältä ja kauan ympäri huoneiden varjossa ja jäähdytettyään itseään ostamalla jäätä ja anisettiä, seisattuivat he lopulta suuren valaistun talon edustalle, jossa oli iso ovi.
Se oli suuri teaatteri la Romblalla. Siellä vilisi hevosia ja vaunuja, ja pian olivat he keskellä ihmisvirtaa.
Kirvesmies kävi miettiväiseksi. Steewartti tahtoi heitä kivenkovaan lähtemään Barcelonettaan; hän oli jo kahdesti ollut siellä ja siellä oli huvituksia huokeasta maksusta, sekä nuorallatanssia että teaatteria.
Vaan Rejer'iä ei nyt enää saatu askeltakaan edemmäksi. Hän tunsi ikäänkuin pistoksia sydämmessään nähdessään tätä loistetta. Laivassa ollessa kävi kyllä päinsä olla koirana ja kokkina — se oli jotakin, jonka hän kerran oli määrännyt osakseen — vaan täällä — maalla?… Hän, tuo rouvasihminen tuossa, joka seisoi noin ylpeänä pitsiverho tukan ympärillä ja hartioilla — hän kyllä huomasi hänen olevan parempia ihmisiä… Jos hän olisi tiennyt hänen seisovan nokisena kokkina päivillä, ei hän varmaankaan olisi heittänyt häneen semmoisia silmäyksiä!…
Häntä rupesi yht'äkkiä hävettämään seuransa ja alkoi tekeytyä niinkuin hän ei olisi kuulunutkaan heihin. Kun kirvesmies nyt vaatimattomasti ja epäillen muistutti, että täällä oli ehkä liian hienoa heille, kohotti hän pöyhistäen leukaansa: "Liian hienoa?… Minulle?" — ja kuulematta toisten varoituksia, tunkeutui hän sinne, mistä näki ostettavan pääsylippuja. Sisälle tahtoi hän… Heidän vallassaan oli erota tai seurata!
He saivat pääsyliput ja sitten hinauttivat he, alinomaa näyttäen lippujaan, itsensä ihmisvirralla, kunnes joutuivat ihan katon alle lyhtyjen viereen luukkuaukolla.
Tuolla alhaalla oli lastiruuma täyteen sullottu ihmisiä. Ett'ei välikannen kurkiaisia ja lankkuja oltu pantu välille, arveli kirvesmies tulevan siitä, että tarvittiin esteetöntä paikkaa liinallatanssimiseen… Uu! oikein päätä viepotti katsellessa tuonne alas pataan!
"Hiljaa!" — sanoi Rejer; — hän ei pitänyt tästä vertauksesta; — ja nojautui laitarakennusta vasten katsellakseen yksinään.