Nuori tyttö valkeissa sukissa ja ohuissa kengissä istui siellä hihat käärittyinä ja lumivalkea liina polvella sekä pesi ja kampasi pientä veljeään, kunnes heidän piti lähteä laivasillalle. Hän taisteli lakkaamatta veljensä kanssa, joka oli vastahakoinen; hän ihaili nähtävästi pientä mustakiharaista, itsepäistä prinssiä, veljeään… Äkkiä riuhtasi hän itsensä hänen käsistään. Hän juoksi perästä ja sai kiinni hänet juuri kuin oli likaamaisillaan itseään terva-astiassa ja vanha sarvipöllö kaaliskasassa riiteli.
Ikäänkuin kutsuakseen todistajaa ja saadakseen oikeutta vilkasi hän äkkiä ympärilleen. Hänen silmänsä kohtasivat Rejer'in. Hän punastui hiukan ja vastasi samalla hymyillen vanhukselle sekä veti poikaa takaisin.
Vaan minkälainen hymyily! — minkälaiset silmät!…
Rejer katsoi häneen; hän varastautui näkemään neitiä, oli kääntävinään selkänsä istuessaan kahdenreisin käsipuulla ja käärien nostonuoraa rautapultin ympärille… Hän laskeutui käsipuuta alas laivalta ja nousi jälleen, ikäänkuin hänellä olisi ollut laivatyötä ja jotakin tarkastettavana — tätä kaikkea, jott'ei vilauskaan hänestä jäisi näkemättä — kunnes hän velineen oli valmiina laivasillalla. He menivät varmaankin kirkkoon tai vieraiksi, niin laitetut olivat he; hänen paitansa oli niin valkonen kuin lumi — jalat niin sirot…
Rejer oli aina luullut, ett'ei missään olisi niin komeita juhlapukuja kuin siellä kotona Aa-vuonossa! vaan mitä oli tötterölakki ja paksu huntu tuommoisen hatun rinnalla! — se asui niin kenosti päässä … ja sitten paksu sarkapiedin, jota talonpoikaistytöt siellä kotona kantoivat vyötäisillään, sen tavan rinnalla, jolla hänen hameensa valui alas sarvenoille… Ja kun hän sitten nyökkäsi jäähyväisiksi päätään vanhukselle el Rejer ollut ihan varma, joll'ei vaan ne tummat silmät, jotka olivat niin suuret kuin Hispanjan pähkinät, silmänräpäystä veitikkamaisen hymyn seuraamina olisi luistaneet vaan häneenkin, ikäänkuin hän olisi kiinnittänyt huomionsa laivalla-olijaan.
Rejer kulki koko päivän kuin humalassa ja piti vaaria, mutta he eivät palanneet, ja selukki purjehti tiehensä ilman heitä.
Se tuli taas seuraavana aamuna laivankupeesen ja hän osti kerta toisensa perästä mitan pähkinöitä tuolta mustaharjaksiselta akalta, ennenkuin he vetäytyivät laivasillasta.
He olivat juuri nostaneet ankkurin satamassa iltapäivällä, ja Rejer raatanut päänsä hikeen auringon helteessä vetäessään rautavitjoja pois vääntötukin ympäriltä, — he olivat lähdössä viemään vuotia ja silkkitavaroita Civitavechiaan, — kun he taas silmänräpäykseksi saivat selukin kupeelleen. Molemmat sisarukset seisoivat vasujen vieressä ja puhelivat vanhan akan kanssa; he tekivät arvattavasti tiliään.
Selukkia ajoi tuuli, vaan Alert seisoi vielä paikallaan, ja Rejer kiirehti, unhottaen kaikki saadakseen ainoastaan nähdä, eteenpäin pitkin lautakäytävää; hän seisoi viimeisenä ja lopulta aina kokkapenkereellä… Vanhus oli luultavasti kertonut kaikista niistä pähkinöistä, joita hän oli ostanut, sillä nuori tyttö nauroi kovasti ja hilpeästi häneen päin, samalla kuin hän ensin nyökäytti päätään sekä kääntyi sitten ympäri ja viittoi vitjoilla, jotka hänellä oli kädessään, niinkuin oli tapana tehdä jollekin, jota ei enää luule koskaan saavansa nähdä maailmassa.
Miten loistavan valkoiset hampaat ja mitkä tähtisilmät! — — ja
Juanitaksi oli vanhus häntä nimittänyt!