"Tyhjentänyt hyyrynsä kuiviin ja niin edespäin? … hm … hm!" — kysyi kanunamies varovasti pälyen häneen.

Rejer kekisti vaan niskaansa hiukan. Ei liikuta sinua! ajatteli hän.

"Ja sitten tullaan kotiin ja pitäisi suorittaa luvattu perämiehen tutkinto?" — pitkittyi puhe.

Rejer oli vaiti.

"— Ja sitten … niin, sitten hakataan puita ja tehdään yö päiväksi?"

Rejer tunsi, kuinka tytär, joka näköjään innokkaasti kirkasti vohvelipannua, tutkivasti pälyi häneen, isän pitäessä tutkintoaan.

"Eikö totta, ystäväni?"

Se ei ollut jänis eikä kaniini… Se oli — pyöreine päineen, soukeine kasvoineen ja märehtivine suurine leukoineen — viisas koira ja vielä päälliseksi semmoinen, joka varustautui puremaan! — Tytär oli hänen näköisensä, — se oli vaan hieno, nuoltu pentu hänen seurassaan… No niin, voihan sattua, että he huomaavat edessään aivan toisenlaisen olennon kutu aavistivatkaan!

… "Ja, sitten ei uskalleta kirjoittaa kotiin, harvinainen ystäväni?"

"Eikö uskalla?" pääsi Rejer'in huulilta.