"Niinkuin tiedät, ystäväni, emme me jouluna hakkaa puita!"
Rejer vastasi tietävänsä sen, mutta, sanoaksemme totuus, se oli suuri ereys hänen laskuissansa; pitihän joulunakin syödä aamiaista!
"Ainoastaan sitä tahdoin sanoakin!" — muistutti haubitsari.
Rejer istuutui hetkisen ja puisteli kahvikuppia saadakseen viimeisen sokerin suuhunsa; — hän näki hengessään hauskan joulun, vaan vastasi huolettomasti pannessaan kupin pöydälle:
"Vai niin, olkoon sitten sinänsä! Paljon kiitoksia kahvista!" — Hän nousi taas lähteäkseen.
"Ei, kuuleppas nyt, ystäväni! — me sovimme kyllä, luullakseni! Jos vaan tahdot hakata vuoden tarpeen siellä vajassa ennen pyhiä sitä myöten kuin me saamme ajetuksi kotiin jäännöksiä laivanveistämöltä, niin voit syödä päivällisesi täällä meillä joulun aikana… Nuorille miehille ei ole hyvä alinomaa syödä heikkoa ruokaa."
Rejer mietti hiukan. Hän tunsi tämmöisen hyväntahtoisen sopimuksen mukaan pikemmin tulevansa hakkaamaan paljon kuin vähän.
"Sinä et saa pakoittaa häntä, isä! Merimiehillä on toinen tapa viettää joulua!" — sanoi Saara vähän ärsyttävästi samalla kuin hän ripeästi puisti käsistään jauhot, joita niihin oli jäänyt vohvelin juurta hämmentäessä. Kaikki kävi häneltä kuin tanssi, ensin munat ja sitten jauhot! — Hän ei suinkaan näyttänyt turhanpäiväiseltä siellä kyökissään.
"No niin, sama se!" … lupasi Rejer.
Ja niinä kuutena päivänä ennen joulua seisoi hän väsymättä koko ajan, kuin oli vapaa, kanunamiehen puuvajassa, hakkaamassa ja pilkkomassa, niin että hiki juoksi pakkasessa, ja tulivat täyteen rakkoja.