"'Jotakuinkin, mutta, herra luutnantti! Kiitos ja kunnia kysymästänne,' — sanoin minä… 'Ainahan niitä vähin menee… Niin kyllä, meneepä niinkin!'
"'Olkaa varoillanne, Wallan!' — sanoi hän — Hän on aina niin leikkisä, tiedättekös. 'Nyt me tulemme tutkimaan teidän laskujanne. Te saatatte nuorison maantielle! sanotaan. Voin panna pääni pantiksi siitä, että he ovat teille velkaa jok'ainoa — aivan niinkuin muinaisinakin aikoina,' sanoi hän ja iski silmää. Niin, eikös hän sanonut niin!… Sillä saatte uskoa" — hän katsoi veitikkamaisesti pienillä harmailla silmillään häneen — "hänellä oli vuosilaskut minulle, kunnes hän tuli aliupseeriksi; hän oli kaikkein ahnein kakkuihin … vaan, — ei hän muista sitä, enkä minä muista sitä. Me vaan laskemme leikkiä! Hän kyllä olisi viimeinen, joka hennoisi ottaa vanhalta matami Wahl'ilta hänen elinkeinoansa… Yht'äkkiä pisti hän keppinsä lumeen… 'Kuulkaas, Wallan,' sanoi hän — 'minkä kummallisen otuksen te olette tallettanut?' ja — antakaa anteeksi! hänhän on niin leikkisä — täytyykö hänen maksaa erittäin nenästään? — 'No niin, te saatte olla hyvä poikaa kohtaan, Wallan! sillä jos hän jatkaa, niinkuin on alkanut, niin haukottelee hän kyllä itsensä perämiehen tutkinnon lävitse!… Vaan käsirahoista taitaa olla puute,' sanoi hän; ja sen sanottuaan nauroi hän ja läksi."
Wallan oli iloissaan siitä huomiosta, jota hänen hyyryläisensä oli herättänyt. Hän puhui yhtämittaa, tehdessään tulta ja heinävasusta, jossa hän päivillä piti istuessaan jalkojaan, appoi hän useita vanhoja mattokääröjä kyökin muurille kuivamaan.
"Vanha Wahl-muori on kyllä nähnyt parempiakin päiviä, rakas Juhl'ini! — silloin kuin palvelin kammarineitsyeenä Kjäkstadissa … ja pu'in kumpasenkin röökkynän tanssiaisiin, niin hienoiksi kuin nuket sekä silkkiin että harsoihin!… Ja kun he aamusilla tulivat kotiin kaupungin tanssiaisista ihan vaahtoisilla hevosilla … ja he tulivat kammariin … ja röökkynä Nella ei koskaan tahtonut paneutua levolle, vaan istui ylhäällä suuressa salissa ja tuijotti aamukoitteesen sekä itki ja itki… Vaan Anna Wahl kyllä tiesi, mitä hän itki… Kyllä kai, kyllä kai!…
"Hän itki nyt sitä kaunista luutnantti Engelsköniä, jonka kanssa hän oli salaa kihloissa… Vaan se toinen, hän, joka makasi siellä sisällä nukuksissa, hän ei tarvinnut itkeä… Sillä hän osasi punoa niin hienosti ja viekkaasti kaikissa käänteissään, että kun aika kului … neiti Nella matkusti Kööpenhaminaan, kun luutnantti ja sisar viettivät häitään Kjäkstadissa!… Kyllä kai röökkynä Nella muistaa Anna Wahlin, kun tämä peitteli hänet rekeen ja antoi hänelle Hoffmanin tippoja!… Hän itki, niin ett'ei tahtonut osata lakata… Kyllä kai, Anna itki myös, niin että teelusikka olisi tullut täyteen hänen kyynelistään … mutta hänen täytyi lukea tipat rehellisenä palvelijana … kolmekymmentä kappaletta… Röökkynä Nella otti ne suuhunsa silmät ummessa… 'Hyvästi Anna!' — sanoi hän — 'elä kerro kellekään, mitä tiedät.'
"— Vaan Kjäkstadissa ei enää tullut yhtään iloista päivää, sillä hän ei ollutkaan niin suloinen, kuin näytti, tuo luutnantti!… Kyllä kai, vanha palvelijatar voisi kertoa paljonkin elämästään … ja hyviä päiviä minulla oli … muuta en voi sanoa!… Eikös vaan, olipa niinkin! Vaan jokainen tahtoo niin kernaasti muuttaa asemaansa ja pistää jalkansa oman pöydän alle. Naiset eivät siinä suhteessa ole erilaisia … ja sitten syöstään sokeasti kohtaloaan kohti, Jumala paratkoon!… Wahlilla oli silloin viinakauppa ja asunto kaupungissa … eikä hän siihen aikaan juonutkaan erittäin paljon ja oli hyvissä varoissa… Vaan aikaa voittaen kävi se pahemmaksi ja pahemmaksi! … ja kun hän kuoli, oli talossa kaikki koluttu ja tyhjennetty … niin että Annan täytyi turvautua kaupitsijattaren vasuun.
"Ja kulmamäelle olen nyt istunut maaliskuussa kolmetoista vuotta… Vaan minä kiitän Jumalaa, joka on laittanut kaikki niin hyvin minulle!… No ei, ei, — nyt teidän täytyy odottaa ja juoda kuppi kahvia vanhan Wahl-muorin kanssa!"
Kuta enemmän hän puhui, sitä vilkkaammaksi kävi hänen sanatulvansa. Hänen pyöreät, vaaleanharmaat kasvonsa harmaine karvatöyhtöineen reunasilla, pieni palleroinen nenänypykkä, suurempi pyöreä leukapallero ja ne kaksi vielä suurempaa palleroa, poskipäät, loistivat, kun hän yksinäisellä kulmahampaalla kummallakin puolella suuta ikäänkuin haukkasi vahvistukseksi puhelleen ja nyökytti päätään kuin mursu.
… "Ja sitten minä kuulin teidän sopineen niin hyvästi kanunamiehen kanssa, rakas Juhl'ini!
"Vanha haubitsari ja minä olemme vanhoja kaupungin lapsia… Niin, aika se kuluu! — Niin kyllä, niin! vaan nyt kulkee hän niin kopeana ja äreänä yhdellä jalallaan … vaan silloin oli hänellä kaksi, ja ne olivat oikein terveitä molemmat kerran maailmassa; sillä ei kukaan lentänyt salin permannon yli niinkuin hän… Niin, niin, vaan kun hän ensi kerran tuli kuninkaan Kyöpenhaminasta … oli hän jungmanni silloin… Silloin saattoi tapahtua, ett'ei Anna Ludvigsen kahta kertaa katsonut ympärilleen, ennenkuin sai hänet kintereilleen! Korkealla kantoi hän päänsä … eikä tytärkään totta paratkoon, ollut notkeampi niskastaan… Me olimme kunniallisia nuoruudessamme, rakas Juhl'ini — vaan niin jäykkä kuin Saara Rördam…