"Miesväki ei pidä koskaan semmoisesta omavaltaisuudesta … ainakaan ulkonaisesta, ennen naimista. He eivät tahdo semmoista orjanruoskapensasta taloonsa! — sillä vaikka siinä nuorena olisikin kuinka monta ruusua, niin jää ainoastaan varvut ja okaat kuitenkin lopulta jäljelle, säädyllisesti puhuen!"
Vaan Wallan istui siinä kaulaliina pään ympärillä ja sukkajalassa sekä lämmitteli jalkojaan uunin edessä. Hän oli sytyttänyt liitupiippunsa ja nyt poltteli hän ja nautti elämää kuivasti ja vaivaloisesti vietetyn talvipäivän jälkeen. Lämmin, joka liekitsi uuninsuussa hänen istuessaan ja polttaessaan miettiväisenä, oli hänelle rahtunen päivänpaistetta elämässä.
Rejer, nautittuaan kahvitarjouksen ja kiitettyään siitä vihelsi hiljaa mennessään huoneesensa, ennenkuin istausi kirjansa ääreen.
Oli merkillistä miten juhlatuulella Wallan oli tänä iltana; se oli tehnyt vaikutuksen häneen, tuo luutnantti Albrechtsenin puheleminen.
… Vai oli hän niin kopea, tuo Saara Rördam!… sitä oli hän kyllä saanut nähdä hänkin…
No, hänestä nähden sai hän kyllä nostaa nenänsä, kuinka korkealle tahtoi… Mitä se häntä liikutti? — Hänen tuli vaan hakata ja pilkkoa puita!
* * * * *
Ja Rejer nukkui joulunpyhinä! — hän olisi kernaasti maannut kuorsaten koko vuorokauden läpeensä, etenkin kun Wallan tulvivassa ystävällisyydessään oli keksinyt lainata hänelle vanhan ruskean kaapunsa ohkasen peitteen lisäksi, jonka alla hän värisi ja tutisi kylmässä huoneessaan.
Kanunamiehen punaseksi maalatussa siipipöydässä oli kylläkin levotonta päivällisillä. Kolme vallatonta persoa poikaa ja pieni tyttö — lapsia kanunamiehen toisesta avioliitosta vanhoilla päivillä — antoivat täysikasvuiselle sisarelle tekemistä eikä kanunamies itsekään ollut ihan vähällä tyytyväinen.
Heillä oli kaalia ja tuoresta lihaa toisena joulupäivänä, ja kanunamies itse tilkki hänen vatsaansa annoksen toisensa perästä. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan mutkista polskassa — sanoi hän — tai tarjota näkymättömiä annoksia rehellisestä työstä; ja hän kyllä tiesi nuorison tuumat lihavadin suhteen… "Kun minä olin sinun ikäisesi, harvinainen ystäväni! Kööpenhaminalla, ennenkuin pääsin laivamieheksi fregatti Lollandille; — vaan siihen aikaan toivoin minä aina, jotta voisin panna koko ruokavadin suoraan vatsaani kerralla niinkuin paistinuuniin!… Se oli sota-aikana. Pahinta oli vankeudessa siellä Englannissa, jossa saimme istua kuivilla suin ja haistella, kun ne paistoivat härkäpaistia sipulin kanssa…"