Hän poltti tupakkaa piippunysästä, jossa oli merenpihtasuutin, lahja joltain kumppalilta. Kaikki tyyni olivat he erikseen pitäneet huolta siitä, että hän juuri olisi hänen paras ystävänsä … ja olihan se kyllä hyvä ja paikallaan… Vaan kelpo miehiä olivat he jok'ikinen, jotka kernaasti käänsivät taskunsa nurin toistensa edestä!
Puh … puh! — hän veteli savuja — onko tämä lukemista?
Ni-in, Saara Rördam sanoi todellakin minulle pistosanoja tanssiaisissa Laurvigissä! — ei tehnyt sitä vaan yhden kerran … "ne eivät ole hänen miehiään, jotka aina ovat olevinaan enemmän kuin ovatkaan!" — ei — puh!… — "Vaan tiedättekö, mitkä ovat minun miehiäni, neiti Rördam? Juuri ne, jotka uskaltavat olla sitä, mitä he ovat ja jotka ennen murtuvat kuin taipuvat!" — ja emmekö tanssineet niin erittäin hauskasti ja iloisesti koko viimeistä tanssia yhdessä!
Näen kyllä hänestä, ett'ei hän ollenkaan tiedä, mikä velikulta hänellä on edessään, ja että hän ihmettelee, miten minä olen elänyt, että olen menettänyt kokonaan hyyryni… Hän ei ole tuhma!…
No no! — ei kelpaa tupakoida ja lukea samalla kertaa, siitä tulee pää sekavaksi. — Hän pani nysän pois ja rupesi uudestaan.
Vaan selvää ja säännöllistä ei ajatuksenjuoksu ollut tänään, ja hän oli iloinen, kuu joku kumppaleista iltapäivällä tuli pyytämään häntä luokseen polttamaan siellä piipullisen yhdessä. Ylimääräinen läksy purjehduksessa, jonka opettaja oli antanut heille joululuvan aikana selvitettäväksi, pantiin toistaiseksi syrjään.
Merimieskoulussa ei käynyt enää haukotteleminen. Siellä oli elämää kyllä; kumppalia joka penkillä. Se oli vaan vikana, että oli liiaksi ajateltavaa sekä opetustunnilla että sen perästä. Milloin oli pullo punssia, jota oli naukattava jonkun kumppalin luona, milloin pieni huvimatka sinne tai tänne, niin että koko tammikuu meni menojaan siten, että lykättiin toistaiseksi eli syrjään, aikomuksella ottaa sopivassa tilaisuudessa käsille. Rejer'ille kävi tämä paljoa helpommin päinsä, kun hän kuului niihin, joista opettaja oli varma, jonkatähden hän ylipäänsä harvoin tekikään hänelle kysymyksiä. Vaan ne aukot, joita tällä tavalla tuli, alkoivat käydä arveluttavan moneksi.
Nyt ei ollut enää kysymystäkään herättämisestä öillä. Hän olisi voinut hyviltä ystäviltään lainata itsensä puuvajastakin; vaan näytti siltä — oli joku heistä sanonut, — kuin ajaksi olisi tullut rahanpuute koko seuralle. Ja tämän tiedon saatuaan piti hän ensiksikin parempana hakata puita kuin lainata. Sitäpaitse … pani hän jotakin arvoa sille, että sai puhella Saara Rördamin kanssa, vaikka hänellä olikin jotakin itsessään, joka ärsytteli hänet esiintymään suurine sanoineen, joka seikka taas suututti häntä itseään. Oli kuin hän aina olisi epäillyt hänen suhteensa!…
Niin tutuksi kuin hän nyt oli tullutkin paikkakunnalla, ei se ollut niinkään helppo enää, kuin ennen joulua, erota hienoista sinisistä vaatteistaan! Nyt oli hänellä hienoja kumppalia, ja kanuunamiehen luona ei häntä enää haluttanut näyttäytyä kuin lastaajana! Saara Rördamilla oli tapana katsoa tavalla kuin hän aina tuumisi, mitä hänen tulisi uskoa hänestä, ja, jos hän nyt tulisi sunnuntaisin purjehtien vanhassa kuluneessa asussaan, niin voisi tytär kyllä silmillään tutkia, minne hän oli menettänyt sinisen pukunsa, — Wallanin äänettömyyteen ei myöskään voitu läheskään tuettaa!
Kun nämät kaikki otettiin kuuloon, niin oli tässä seikkoja, jotka estivät häntä lukuvauhdista! Kun kaikki tuli selville, niin olihan hän jokaisen kumppalinsa taskussa, ja silloin oli vaikea olla olematta kohtelias ja jättää tulematta, kun he kärttivät häntä tulemaan mukaan.