Illempana sai Janne tilaisuuden puhutella Marinaa. Nauraen ja itkien tervehti tyttö sulhastaan ja kertoi, että kun hän näki tämän purjehtivan siltaa kohti, oli hän tullut niin iloiseksi, että tuskin oli vieläkään täydessä järjessään. Tämän ilonsa tähden oli hän sitten tehnyt yhtä ja toista aivan nurinpäin.
Puhuttuansa Jannen kanssa ja kuultuansa, millä kannalla tämän tulevaisuudentoiveet olivat, palasi tytön kasvoille entinen iloisuuden hohde, joka oli ollut kateissa Jannen poissaolon aikana.
Seuraavain kahden viikon kuluessa toi Janne kaloja Brögelmannille kaksi veneellistä. Kalastusretkellään oli hän ansainnut kaikkiaan viisikymmentä taaleria, joista kaksikymmentä kohta meni uuden veneen ostoon.
Eräänä aamuna menivät Janne ja Marina sitten pyhäpukuisina konttoriin ja kertoivat Brögelmannille, että he olivat kihlautuneet ja aikoivat viettää häänsä vielä samana syksynä mutta että he pelkäsivät kauppavaltuutettua, joka, saatuansa vihiä heidän aikeistaan, varmaankin hankkisi esteitä niitä vastaan Marinan kodin puolelta. — Brögelmann istui kauan ajatuksiin vaipuneena; hän ei kumminkaan mitään vastannut, vaan velvoitti heidät pitämään asian aivan salassa, jottei kukaan osaisi mitään aavistaa. Tästä he saivat toivoa mieleensä.
Seuraavana päivänä hän kirjoitti kirjeen voudille ja pani Jannen sitä viemään. Se sisälsi pyynnön, että vouti hankkisi kihlatuille kuninkaallisen luvan mennä vihille kuulutuksetta. Hän itse kävi pari päivää sen jälkeen papin puheilla, ja seuraavana pyhänä — juuri palkollisten syysmuuton päivänä — vihittiin kaikkien, mutta eniten kumminkin Stuwitzin hämmästykseksi Janne ja Marina aviopariksi. Kirkosta lähtivät vihityt veneellä suoraa tietä uuteen kotiinsa. Mutta siitä päivästä olivat he Stuwitzin sammumattoman vihan ja vainon alaisina; sillä kauppavaltuutettua ei ollut ainoastaan Marinan erinomainen kauneus ja sulous miellyttänyt; hänen tuumiinsa oli lisäksi liittynyt ajatus, että hän Marinan miehenä olisi vapaa kaikista seurauksista, jos tytön synty ja haaksihylyn juttu vielä sattuisi tulemaan ilmi…
Janne Sakarinpojallakin oli salaisuutensa. Lofoteninretkillänsä oli hän löytänyt pienen, mutta erinomaisen tuottoisan kalakarin; ja samalla kuin hän sen löysi, muisti hän huomanneensa haaksihylyn jäännöksiä, joita meri oli ajanut lähirannalle. Nämä kaksi asiaa oli hän yksinäisyydessänsä tulevaisuuttaan ajatellessaan sommitellut yhteen, ja tänä kesänä hän oli Iso-Lassin avulla saanut pienen, mökin rakennetuksi kalakarin läheisyydessä olevalle Skorpölle.
Hääpäivänään astuivat Janne ja Marina, Iso-Lassi seurassaan, pieneen veneeseensä, johon olivat asettaneet kaiken omaisuutensa. Siitä he sittemmin löysivät vähän jouluruokia — he kyllä arvasivat, ketä heidän oli siitä kiittäminen. — Heidän matkansa kävi etelään päin — uuteen kotiin Skorpölle.
Puolivälissä matkaa tapahtui ensi päivän kuluessa omituinen kohtaus, joka moneksi vuodeksi antoi Iso-Lassin heikoille aivoille aprikoimista. Marina ojensi Jannelle mytyn, jonka tämä avasi ja, nähtyään siinä monta silkkihuivia ynnä muuta tavaraa, jälleen sulki. Sitten kääri hän mytyn ympäri lujan nuoran, jonka toiseen päähän oli kiinnitetty suuri kivi. Ja kun tämä oli tehty, tarttuivat aviokumppanit kumpikin yhdellä kädellä myttyyn ja heittivät sen nauraen ja ivaten mereen.
Iso-Lassi ihmetteli tätä suuresti, minkä vuoksi Janne ilmoitti hänelle hyvin vakavalla äänellä, että Thor Stuwitz ja muuan Kristianian ylioppilas siinä olivat kivi kaulassa menneet pohjaan. Marina ymmärsi aivan hyvin, mitä tämä selitys tiesi; ja että hän siitä oli Jannellensa kiitollinen, sen näki tämä hänen hymyilevistä kasvoistaan; mutta Iso-Lassi ei tästä kaikesta tullut sen viisaammaksi.
Saadakseen ajatustensa suunnan toisaallepäin kääntymään pyysi Iso-Lassi, että Marina antaisi hänelle olutnassakan. Sen saatuaan nousi hän seisomaan pitkää pituuttaan ja joi häämaljan nuoren parikunnan kunniaksi, toivottaen heille "hyvää purjetuulta viimeiseen satamaan asti." —