Vähän sen jälkeen tuli hän jälleen palkollisten huoneeseen, missä Marina askaroitsi yksin, ja piti siellä pontevan ja liikuttavan puheen, jossa näytti Marinalle, kuinka kunniallinen hänen tarjouksensa oli ja kuinka se ilahduttaisi Marinan vanhaa isää; Marinan tulisi sitä paitsi kiittää häntä, kauppavaltuutettua, siitä, että hän, köyhä tyttö, hänen kauttansa oli onnistunut saamaan niin edullisen paikan ja saavuttamaan suosiota niin arvokkaassa talossa. Mutta kun tämä sulava puhe ei voinut vähääkään muuttaa Marinan ennen antamaa vastausta, katosi kosijan kasvoista kerrassaan teeskennelty hyvänsävyisyys ja tyttö tunsi polviensa vapisevan, kun Stuwitz häntä katseli ja itsessään ikäänkuin ihmetteli, kuinka niin heikko olento, jonka hän milloin tahansa voisi tallata jaloillaan, uskalsi häntä vastustaa. Aivan vastoin entistä pitkäveteistä tapaansa lähti Stuwitz sitten äkkiä ja vihaisesti oven luo. Siinä kääntyi hän ja sanoi uhkaavalla äänellä, että hän kyllä huomasi ylioppilaan olevan syypään tähän kaikkeen, mutta että hän, Stuwitz, kyllä osaa tehdä lopun tällaisesta kevytmielisestä menosta talossa. Kunnon tyttö ei torjuisi pois varmaa tulevaisuutta, kun sitä hänelle tarjotaan, ja sitä paitsi — lisäsi Stuwitz painokkaasti — tulisi Marinan tarkoin miettiä asiaa, ennenkuin tekisi kosijastaan vihamiehen. Tämän puheen jälkeen, jonka pääsisältö oli, että Marinan vielä tulisi asiaa ajatella, lähti Stuwitz.
Nämä uutiset olivat katkeria Jannen kuulla, ja vielä synkemmäksi muuttui hänen mielensä, kun muutamia päiviä sen jälkeen Marina kutsuttiin Brögelmannin rouvan luo, jossa sai kuulla, että hän syksyn tullen oli vapaa palveluksestaan.
Ratkaiseva hetki oli nyt tullut.
Stuwitz toivoi, että Marina hädässään vihdoinkin mukautuisi hänen tahtoonsa, ja Janne veteli meripuodissa ankaria savuja piipustaan, johon oli maalattu hienon naisen kuva, oikean prinsessan. Tämä tosin ei ensinkään muistuttanut Marinaa, mutta Janne näki siinä lemmittynsä kuvan kaiketi siitä syystä, että molemmat olivat vaaleatukkaisia. Surullisina hetkinä saattoi Janne siksi istua ja tupruttaa Marinansa kuvan yli savupilviä, ikäänkuin olisi hän siinä miettiessään keskustellut armaansa kanssa.
Hänen mietteensä olivat viimein kypsyneet päätökseksi. Eräänä iltana, kun kaikki olivat menneet levolle, keskusteli hän oikean Marinan kanssa, ja seuraavana päivänä astui hän ruskeisiin pyhävaatteihinsa puettuna ja kiiltävä hattu kädessään vanhan Brögelmannin konttoriin. Siinä pyysi hän tiliä sekä luvan kohta paikalla erota palveluksestaan, hänellä kun oli omia aikeita mielessään.
Brögelmann oli, kuten jo mainittiin, hyvänsävyinen mies, ja Janne sai kuin saikin eronsa sekä vielä päälliseksi kiittävän päästötodistuksen ynnä tilinteossa yksikolmatta specietaaleria; sitten hän sai vielä omasta pyynnöstään — juomarahojen asemesta ja muistoksi seitsenvuotisesta palveluksestaan — rannalla hylkynä makaavan vanhan ravistuneen kuusihankaisen veneen siihen kuuluvine repaleisine purjeineen.
Samana päivänä luopui Iso-Lassikin palveluksestaan, — hän oli omalla tavallaan kiintynyt Janneen, tämä kun oli ainoa, joka ei häntä pilkannut.
Seuraavat neljätoista kevätpäivää käytti Janne veneensä korjaamiseen ja tervaamiseen, ja varhain eräänä aamuna, kun kaikki vielä lepäsivät, lähti hän Iso-Lassin kanssa merelle. Hänellä oli mukanaan veneessään koukkureivinsä, vaatevarastonsa ja aseensa, niiden joukossa saha, kirves ja nauloja, sekä evästä pitemmäksi aikaa. Juuri kun mustatukkainen, huippulakissa ja merimiehen puvussa oleva jäntevä mies ehti lahdelle, joka oli rasvatyyni, nousi aurinko tunturien takaa ja heitti hohteensa sillalla seisovaan tyttöön, — nuorten tulevaisuuden aamunairut!
Surullisia ja autioita päiviä vietti Marina Jannen poissa-ollessa; ja kaiken muun kiusan lisäksi rupesi Stuwitz taas virittämään hänelle paulojansa. Mutta ylioppilaan liehittely oli itse asiassa suureksi onneksi rakastaville, sillä hänen kauttansa eteni kauppavaltuutetun jo ennestään väärälle tolalle joutunut huomio yhä kauemmaksi Jannesta. Tälle — jos hän olisi ollut kotosalla — olisi Stuwitz mielellään uskonut vaikka lemmenkirjeittensä kuljettamisen.
Syksyä oli jo kappale kulunut, kun viiden kuukauden poissaolon jälkeen Janne ja Iso-Lassi palasivat retkeltään. Hyvällä myötätuulella he saapuivat, ja kuivattua turskaa oli heidän veneensä täyteen lastattuna. Kiduksista suurta turskaa laahaten astui Janne rihkamapuotiin, heitti, kuten tapa vaati, tiskille kalan ja pyysi siitä ryypyn. Sitten hän tarjosi veneessä olevat kalansa kaupan. Ennen pitkää hän toisi useita tällaisia kalalasteja kotoaan; nyt hän oli rahojen tarpeessa: muun muassa oli uusi vene ostettava, sillä se, jolla hän oli tullut, vuoti niin, että osa kaloista oli kastunut ja niiden hinta sen tähden alentunut.