Niistä, jotka seisoivat vastatusten viime säettä laulettaessa, tuli pari. —
Mutta eräänä iltana synkistyi Jannen mieli. Hän huomasi näet, että ylioppilas oleskeli pirtissä vain Marinan tähden. Hänen muulloin ystävälliset silmänsä leimahtivat vihasta, ja varmaankin olisi hän pannut toimeen mielettömän tuumansa: ajanut ylioppilaan ulos pihalle ja samalla itsensä palveluksesta, jollei Marina samassa olisi ottanut häntä tanssiin ja kuiskannut hänelle, että hänen tulisi muistaa "mitä heidän yhteinen etunsa vaati".
Samana iltana sai Janne asuinhuoneen kuistissa Marinan uskollisuudenlupauksen, joka vahvistettiin lämpimällä suudelmalla.
Hiivanuuttina oli Janne 'jonotanssin' johtaja, ja hän toimitti virkansa niin, että sitä muistettiin kauan. Pitkässä jonossa tanssivat palkolliset — muutamat joulupukeiksi puettuina — huoneiden läpi, soittomies etunenässä. Salissa he kumartelivat ohitse hyppien Brögelmannille, hänen rouvalleen ja tyttärelleen, jotka kaikki jouluvieraineen vanhan tavan mukaan ottivat vastaan narrimaiset tervehdykset.
Tanssi päättyi pihalla, ja siinä lensivät taimmat hypyn hurjassa vauhdissa mikä sinne, mikä tänne. Tässä tanssissa riippuu paljon johtajan voimasta ja notkeudesta. Viimeisenä jonossa oli tällä kertaa ylioppilas, ja hän lensi päistikkaa lumihankeen.
Mutta kohta sen jälkeen alkoi Janne tuntea, että hänen onnensa oli hiukan epävakavalla kannalla ja että hänen tilansa muistutti jotakuinkin helvettiä.
Ei siinä kyllin, että ylioppilas oli ruvennut virittämään paulojansa Marinalle, samaa teki myös kauppavaltuutettu Thor Stuwitz, jolla siihen aikaan oli ikää kappaleen neljättäkymmentä. Stuwitz tyrkytti tytölle kaikenmoisia lahjoja, joita tämä ei uskaltanut olla vastaanottamatta, mutta joista hän aina suoraan puhui vihastuneelle mutta samalla nulomieliselle sulhaselleen. He näkivät selvään molemmat, että ahnaat haukat kaartelivat heidän rakkauttansa, ja että tämä taisteli rajuilmassa, missä vahvankin laivan oli vaikea pysyä alallaan. Pahinta kaikista oli kumminkin, että kauppavaltuutetun puolustajia olivat Marinan omaiset Lövöllä. Jannella ei ollut mitään, Marinalla ei myöskään; — tärkeää siis oli, että he saisivat jotakin säästöön ja että Jannen asema parantuisi. Mutta vihollisten oli varsin huokea tehdä nämä tuumat tyhjiksi. Siihen ei tarvittu muuta kuin vähän kekseliästä panettelua isäntäväelle.
Janne oli tähän aikaan hyvin harvapuheinen ja raskasmielinen. Eräänä päivänä, jolloin hän oli tavallista enemmän murheissaan, sai Marina hänet kumminkin niin iloiseksi, että hänen leveät kasvonsa loistivat. Harmin pusertamat kyyneleet silmissänsä ehdotti näet Marina, että he hääpäivänään kokoisivat myttyyn kaikki huivit ja muut lahjat, mitkä hänen oli täytynyt Stuwitzilta ottaa, kätkisivät siihen ison kiven ja upottaisivat kaikkityynni vuonoon; hän oli sen rikkauden tähden saanut itkeä katkeria kyyneliä, sanoi hän.
Keväällä eräänä pyhäpäivänä päivällisen jälkeen, kun Janne piippu suussaan ja mietiskellen istui vintturin vieressä venehuoneen rappusilla, tuli Marina kalpeana hänen luokseen ja kertoi, että aamupäivällä, kun toiset kaikki olivat kirkossa — Janne itse oli ollut heitä soutamassa — oli kauppavaltuutettu ilmoittanut hänelle rakkautensa, jonka hän kumminkin paikalla oli hyljännyt. Pitkä, silmäpuoli valtuutettu, joka vaikutti niin paljon isäntäväkeen, oli siis vihdoinkin käyttänyt tilaisuutta ja kosinut. Hän oli ehdottanut neidolle, että heidän kihlauksensa salattaisiin vuoden loppuun, ja että Marina silloin muuttaisi hänen kanssaan Olswaagiin, missä hän toivoi hyvällä hinnalla saavansa piakkoin huutokaupalla myytävän kauppa- ja kalastuspaikan. Rakkautensa innossa oli hän myös kehunut, että hän oli koonnut enemmän kuin kukaan tiesi aavistaa; ja ettei tuleva vuosikaan häntä köyhdytä — oli hän hymähtäen lisännyt.
Halvan palvelustytön epäröimätön vastaus, mikä kerrassaan hylkäsi kaikki nämä suurenmoiset tarjoukset, oli ensi tuokiossa peräti hämmästyttänyt kauppavaltuutettua, jonka kasvot kohta sen jälkeen olivat muuttuneet vihaisen petoeläimen tuijotukseksi. Mutta Marinan katseesta ja koko hänen käytöksestään oli hänen täytynyt lukea kyllin selvä kielto ymmärtääkseen, ettei hän ainakaan tällä kertaa voinut mitään toivoa.