Kun hän oli saanut sen veneen laidan yli, kysyi hän äkkiä Martilta, seisoiko tämän kirjassa, että punakala on merenhaltian lemmikki. Martti säpsähti, mutta hänen täytyi tunnustaa, ettei hän vielä ollut mitään sellaista lukenut selityksistä. Lassi selitti silloin, että kalan silmät aina ovat puhjenneet, kun se nostetaan merestä, sillä merenhaltia pusersi sen kuoliaaksi, niin pian kuin se oli tarttunut koukkuun.

Tätä selitystä seurasi sitten pitkä jakso muita samanlaisia, ja ne päättyivät aina kummitusjuttuihin. Kesäiltoina, kun he näin istuivat kalakarilla ja vetelivät vedestä kellanpunaruskeita turskia ja silloin tällöin pyhäkampeloita tahi muita kaloja, sai Martti tietää paljon sellaista, jota hän ei ikinä ollut aavistanutkaan. Lassi ilmoitti hänelle, että jokaisella kalalajilla on haltiansa eli kuninkaansa, jonka tarttuminen koukkuun ei ennusta hyvää. Oli olemassa lohikuninkaita, kruunupäisiä sillikuninkaita ja turskakuninkaita. Viimeksi mainittujen saannissa ei ollut sanottavaa vaaraa, sillä turskakuninkaita saatiin usein. Kunnioittaaksensa sitä, ei kalastaja koskaan avaa sen vatsaa, se on avattava selästä. Oli myös olemassa Kraki-niminen merikummitus, joka suuruudeltaan oli saaren kokoinen ja joka väliin hyvällä säällä nousi veden pinnalle, jolloin hyöky loiski tunturin korkuisena sen ympärillä. Vene ja pitkäsiima kyllä ilmaisivat kokeneille kalastajille, milloin oltiin semmoisen päällä, sillä Krakin likitienoilla oli aina suunnattoman paljon kaloja. Sen tähden, milloin jotain epäluuloista huomataan, on parasta pian puikkia pakoon. Lassi oli — niin hän vakuutti — usein ollut Krakin pelissä Ruijan merellä.

Tämä juttu antoi Martille paljon miettimistä. Eiköhän Krakiakin voitaisi vangita — tuumi hän — jos tunturilta laskettaisiin mereen vahvat rautaketjut, koukkuna välttävällä syötillä varustettu laivan ankkuri?

Tähän aikaan oli kummallinen huhu jo kauan kiertänyt pohjoisia rannikoita. Sinne olisi saapuva ihmeellinen laiva, kerrottiin, joka kulkisi ilman purjeita, savun ja rattaitten voimalla. Ja eräänä kesänä nähtiin semmoisen kiitävän Skorpön ohitse. Muutamia päiviä sen jälkeen kyhäsi Martti kokoon ratasveneen, joka saatiin kulkemaan vipusinta polkemalla, mutta isän vanha kuusisoutu, joka tähän tarpeeseen oli otettu, kulki kumminkin paljoa paremmin soutamalla. Marina oli iloinen pojan kekseliäisyydestä; Jannea se sitä vastoin vähemmässä määrässä miellytti, "sillä se herätti ihmisten pilkkaa, eikä ollut miksikään hyödyksi."

IV.

LAPINMUTKA.

Janne Sakarinpojan likimmät naapurit asuivat Lapinniemellä Lapinmutkassa. Skorpön mannermaan-puoleisen, kaikkialla vaikeapääsöisen, lehtimetsällä reunustetun rannan erotti mannermaan alastomasta ja mustasta tunturiseinästä kapea, mutta syvä salmi. Pienellä niemekkeellä, jonka Skorpö tässä muodostaa ja jota sanotaan Lapinniemeksi, asui siihen aikaan yksi ainoa, suomalainen perhe. Kalteva ja kivinen ruohikkotörmä, jolle asumus oli sijoitettu, olikin melkein ainoa salmen rannalla oleva paikka, mihin huonetta kävi rakentaminen. Suomalainen asui siinä pienessä maakojussa, jonka katon liitteiksi oli käytetty muutamia riukuja ja jonka lakeisesta nouseva savu mustasi takana olevan vuoriseinän. Rannalla nähtiin pari poikkipiittaa, jotka toimittivat venesillan virkaa. Suomalaisen vaimo oli synnyltään lappalainen, ja kun tämän sukulaiset jokavuotisella matkallaan Ruotsista ja Ruotsiin kevätkesin uittivat salmen yli poronsa, jotka kävivät laitumella saarella, kulki poropolku suomalaisen kojun ohitse jyrkästi nousten ylängölle, joka rajoitti saaren sisäseutuja. Kojun läheisyydessä olevan, luonnon muodostaman ylipääsypaikan viereen pystyttivät lappalaiset sen tähden leirinsä — kuusi tai kahdeksan kotaa — niiksi muutamiksi viikoiksi, jotka he Skorpölla viettivät. Tätä paikkaa on jo vanhastaan sanottu Lapinmutkaksi, epäilemättä sinne vievän väylän luikertelevaisuuden takia.

Suomalainen — roteva, valkotukkainen ja sinisilmäinen mies — ei ollut ajan pitkään voinut elää lappalaisten tavoin. Kiertolais-elämää viettäessään vaimonsa heimolaisten kanssa hän oli kohdannut paikan, johon oli nähnyt soveliaaksi asettua kiintonaisesti asumaan. Kesäaikoina tarjosi Lapinmutka kotitarpeeksi kaloja ja talvisin tilaisuutta ulkokalastukseen. Hiukan perunoita sekä ruokaa muutamille lampaille ja yhdelle lehmälle antoi kojun ympäristö; rehujen lisäksi riivittiin lehtiä törmältä, ja lehmälle vaimo leikkasi talvisin hauroja ulkosaarilta. Keväisin alettiin lappalaisten tuloa odottaa, sillä nautitun vierasvaraisuuden kiitokseksi antoi appiväki tavallisesti aina tappoporon, muutamia taljoja talvivaatteiksi ja kengiksi, kuivatuita poronpaisteja, vähän jännelankaa ynnä muuta, mitä talossa tarvitaan.

Juhlana pidettiin sentähden päivää, jona luppakorvainen Musti äkkiä tuli haltioihinsa ja alkoi vinkuen juosta törmän ja kojun väliä; mutta eniten kaikista iloitsi sukulaistensa tulosta lappalaisen tytär, Lapinmutkan emäntä, joka salaisuudessa ikävöi heimolaisiansa. Kun vieraat tulivat näkyviin salmen toisella puolella olevassa Morkniemen rotkossa, souti suomalainen kohta heidän luokseen, ja Musti, jota oli pidettävä kiinni, jottei se pääsisi ennen aikojaan uimaan salmen yli peloittamaan porolaumoja, säesti raivoisalla haukunnallaan toisella rannalla olevia tovereitaan, nämä kun puuhasivat porojen kokoomista. Mutta tervehdyksessä "Jumal' antakoon", jolla suomalaisen vaimo vastasi vanhempainsa "hyvän päivän" toivotukseen ja syleilyyn, puhkesi kokonaisen vuosikauden salattu koti-ikävä sanoiksi.

Kun sitten suuret porohärät, joita vanha lappalainen itse, hänen vaimonsa ja vanhin tyttärensä taluttivat, olivat vapautetut kantamistaan teltoista, talouskaluista ja komseista [komse = laukku, jossa lappalainen vaimo kuljettaa lapsensa], missä pari pojan ja tyttären lasta vuotiin käärittyinä joko makasi tai aterioi yhtä levollisesti kuin mikään herraslapsi kehdossaan, saatettiin pieni kyyryselkäinen, toisella sadalla oleva ukko, jonka vetiset silmät olivat sokeat ja joka oli nähnyt "seitsemän kuninkaan päiviä", suomalaisen majaan, jossa hän sai kunniapaikan, siitä tuskin muulloin liikkuakseen kuin jonakuna kauniina päivänä, auringon paistaessa. Kohdattuansa tyttärensä tyttären, hän koetteli käsin tämän kasvoja ja kysyi paikalla kuulumisia. Hän oli pakana, kuten niin moni vanha lappalainen siihen aikaan, ja esi-isäinsä uskossa tahtoi hän kuolla. — Eräänä vuonna, jolloin häntä ei muitten muassa nähtykään Skorpölle saapuvaksi, kerrottiin, että hän oli kuollut ja säädöksensä mukaan haudattu tunturilla olevaan kiviraunioon, ylösalaisin käännetyn pulkkansa alle.