Noin tunti ensimäisen porolauman jälkeen tulivat toiset, jaettuina kolmeen osastoon, tyttärien, vävyjen sekä palkollisten vartioimina. Kutakin osastoa ympäröi sitäpaitsi parvi koiria, joiden nähtiin milloin hyppivän ja juoksevan rannalla, milloin säntäävän veteen, ajaakseen maalle jonkun vastahakoisen poron, milloin taasen seisahtuvan pudistamaan vettä turkistaan.
Näinä kesäviikkoina oli suomalaisen vaimo muuttunut vanhempainsa asunnossa päiviänsä viettäväksi lappalaistytöksi ja Musti oli, kuten alkuansakin, lappalaiskoira. Vaimon suurin ilo oli harjoittaa tytärtänsä kaikkiin lappalaisnaisen askareihin.
Suomalainen katseli tätä kaikkea tyynesti. Hän piti vaimostaan, jonka viehkeys oli hänen oman jäykkyytensä vastakohta. Hän tunsi vaimonsa luonnon, hän tiesi, että tämän täytyi saada purkaa tunteitansa.
Porohärät kuljeksivat sitten päivittäin ja ilman vartioita tunturilla, muitten eläinten pysyessä alempana tasangoilla, missä aina vaistomaisesti kulkivat tuulta vastaan. Rinteitten alla, missä sananjalat monissa paikoin peittivät ne selkää myöten, viihtyivät ne ainoastaan niinä päivinä, joina sumu peitti koko tunturin läpinäkymättömään utuvaippaansa. Siellä silloin tapasivat toisensa porot ja kuhisevat lokkilaumat, jotka kimeällä kirkunalla pakenivat sumua ja myrskyä.
Silloin tuli äkkiä — ja aina ennenkuin oli osattu ajatellakaan — lähdön päivä, jota tytär, kansansa luonteenlaadun mukaan, — lappalainen kun elää vain hetki hetkeltä — viimeiseen saakka oli mielestään karkoittanut. Edellisenä päivänä kootut porot saatettiin nyt salmen yli veneellä, jonka jäljessä kellokas ui, vanhan lappalaisen pitäessä sitä nuorasta. Toiset seurasivat johtajaansa pitkänä jonona.
Tuli eron hetki. Vaimo syleili itkien jokaista ja viimeksi iäkkäitä vanhempiaan. Vanhinta tytärtänsä ja pienokaista, joka monen vuoden väliajan jälkeen oli syntynyt, painoi hän näiden rintaa vastaan, ja hänen lappalaisessa hyvästissään "jääkää rauhaan", minkä hän vapisevalla äänellä lausui, oli jotakin melkein epätoivoista. Seuraavina päivinä hän ei puhunut paljon mitään, kunnes kodin huolet jälleen saivat hänen mielensä tasapainoon.
Suomalainen ei tästä ollut millänsäkään, sillä hän tiesi kokemuksesta, että vaimo pian unhottaisi haikeimman surunsa, ja että hän sitten alkaisi iloisesti, kuten ennen, pakinoida ja tuumia, mitä kaikkea tulevaan vuoteen ehtisi tapahtua.
Tammikuussa oli miehen lähtö ulkokalastukselle; lähdön edellisinä päivinä valtasi vaimon taas kiivaana suru, sillä nyt hän oli jälleen jäävä pitkäksi ajaksi yksinäisyyteen.
Eräänä yönä — vähää ennen miehen lähtöä — nukkui vaimo hyvin levottomasti. Hän näki unessa vanhan äidin-isän, vainajan, tulevan hänen vuoteensa ääreen ja sanovan, että tyttärentytär kohta saa matkustaa kotiin kansansa luo. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän samalla nähnyt vedellä puoleksi täyttyneen, kannettoman ruumisarkun lojuvan rannalla ja kuullut vainajan mutisevan, että tällä veneellä oli salmen yli kuljettava. Kun pelästynyt vaimo tahtoi juosta miehensä luo, joka seisoi oven suussa surullisena, nuorin lapsi sylissään, muuttuivat ukon kasvot äkkiä tummansinisiksi, ja hän tarttui häntä käsivarteen ja pusersi sitä niin kovasti, että vaimo huudahtaen heräsi.
Jäyhä suomalainen on harvoin niin taikauskoinen kuin lappalainen ja nordlantilainen. Kun mies kuuli vaimonsa unen, sanoi hän vain, että painajainen oli eukkoa ahdistanut. Mutta raskasmielinen vaimo oli toista mieltä; hän arveli nähneensä enteen.