Eräänä maaliskuun päivänä lähti vaimo ja hänen vanhin, neljätoistavuotias, Lyma-niminen tyttärensä hauroja leikkaamaan muutamalta saarelta. Kotiin ei jäänyt muita kuin pieni viisivuotias tytär ja koira. Kesken työtänsä heitti äiti sattumalta silmäyksen rantaan ja näki veneen hiljaa kulkevan virran mukana ulos aavalle päin. Keulanuora oli epäilemättä liukunut niljakasta kivestä, jonka ympäri se oli kierretty.
Kauan aikaa seisoi hän siinä, haurakimppu toisessa, sirppi toisessa kädessään, ikäänkuin kivettyneenä, ja katsoa tuijotti venettä. Viimein selkeni hänelle, että kuolema kutsui häntä; ihmisapua ei ollut saatavissa.
Seuraavan päivän aamu oli jo käsissä. Tytär oli levittänyt vaatteensa äidin päälle, joka puoleksi lumen peittämänä ja horroksissa makasi haura-vuoteellansa, missä he olivat koettaneet yön kuluessa pysyä lämpöisinä. Hän aikoi laskuveden aikana ryhtyä uskaliaaseen yritykseen. Kapean salmen yli oli hänen päästävä, vieläpä henkensäkin uhalla. — Silloin tuli Marina pienellä veneellä nientä kiertäen.
Kuten tuhannet nordlantilaiset vaimot talvisin, oli Marinankin tänä talvena täytynyt jäädä lastensa kanssa yksikseen; ja näinä kuukausina — Jannen ja Iso-Lassin kalastaessa Lofotenissa — kului moni öinen hetki, hänen voimattaan saada unenrahtua silmiinsä. Viime yönä hän oli luullut kuulevansa koiran kaukaista ulvontaa, ja se ajatus oli iskeytynyt hänen päähänsä, että Lapinmutkassa asiat eivät olleet oikealla kannalla. Hänen arvelunsa muuttui varmuudeksi, kun hän näki valkoista lunta vastaan selvästi kuvastuvan mustan koiran levottomasti juoksevan edestakaisin maakojun ja rannan väliä; sen huomattuaan hän lähti kiireesti asiaa tutkimaan ja saapui onnettomien luo otolliseen aikaan.
Kotiin päästyään sairastui suomalaisen vaimo kovaan kuumetautiin, jonka kestäessä Marina sitten joka päivä kävi häntä katsomassa ja hoitamassa. Pari päivää sen jälkeen kun hänen miehensä oli saapunut kotiin, hän kuoli.
Kun kesän tultua Matti Nuton perhe taas saapui Skorpölle, kohtasi sitä suru ilon asemesta. Siinä silloin päätettiin, että Lyma, suomalaisen vanhin tytär, seuraisi äitivainajansa vanhempia. Pari vuotta sen jälkeen meni tytön isä uuteen avioliittoon Matti Nuton toisen tyttären, vaimovainajansa sisaren kanssa — "saadaksensa vaimoihmisen kojuunsa."
Aikaa, jolloin Matti Nuton telttoja pystytettiin suomalaisen majan ympäristöön, odottivat yhtä suurella levottomuudella Janne Sakarinpojan kuin suomalaisenkin lapset — joita tällä viimemainitulla oli kaksi hänen toisesta vaimostaan. Ja erittäinkin olivat lapsista keskiviikko- ja lauantai-illat hupaisia, sillä silloin ajettiin porolaumat kotiin lypsettäviksi.
Lämpöisen kesäpäivän ilta-aurinko alkoi jo levitellä punaista hohdettaan tunturin rinteelle, kun ensimäiset haaraiset sarvet kuvastuivat vuoren halkeaman yläpäässä ilman kirkkautta vastaan. Kohta sen jälkeen tuli pari kolme eläintä kokonaisuudessaan näkyviin. Näitä seurasi sitten rinnettä alaspäin yhä levenevässä jaksossa lehtipuita kiertävä levoton joukko, satojen nilkkanivelten saadessa aikaan porojen kulussa niin omituisen napseen. Laumojen ympärillä juoksivat haukkuvat koirat, joita vartiat milloin yllyttivät, milloin toruivat, ja illan hiljaisuudessa yhtyi vähitellen tähän hälinään kuumeisessa hommassa olevien suurten ja pienten raikuvia huutoja ja iloista hälinää.
Omituisen näyn tarjosi siinä hyörivä, lyhytkasvuinen ja pehmeää kieltänsä puhuva väki, päässään neliskulmaiset kesälakit ja yllään kirjavat, rinnasta auki olevat kesäiset sarkanutut, joiden heleät, sini-, puna-, kelta ja vihreäväriset reunusnauhat korkean pohjolan loistavassa kesävalossa käyvät samanlaiseen sopusointuun kuin toisistansa jyrkästi eroutuvat värit etelässä. Lapset elivät siinä satujen lumottua elämää.
Vihdoin olivat porot, vaikka jonkinmoisella vaivalla, saatetut aitaukseen, missä ne oli lypsettävä. Muutamat eläimistä paneutuivat siinä tyynesti lepäämään, toiset taasen seisoivat ja töytiskelivät leikillisesti toisiaan sarvillansa. Niskoittelevan vaatimen eli emäporon päähän heitti joku miehistä oikealle paikalleen aina sattuvan suopungin, ja pienen taistelun jälkeen saatiin vastahakoinen eläin lähimmän aidanseipään luo lypsettäväksi. Siinä seisoi auringon paisteessa mustasilmäinen Lyma, suomalaistyttö, kultanauhaisine punaisine myssyineen, lämpöisenä ja työintoisena, ja hymyili sulhonsa, Pellon Iiskon ponnistuksille. Tämä oli tanakka, hyvänsävyisen näköinen mies, yhdeksänsadan poron omistaja, ja hänen kanssaan piti Lyman mennä ensi talvena vihille Karesuannossa, missä heidän talvimajansa oli.