Stuwitz koetti nyt saada ostamalla omakseen koko saaren; mutta tämäkin tuuma raukesi, sillä saari oli pappilaan kuuluvaa alusmaata.
Nyt alkoi hänen puoleltaan kiusantekoa ja rettelöitä, jommoisia siihen aikaan mahtavan kauppiaan oli aivan helppo panna toimeen talonpoikapoloista vastaan. Hän osti velkakirjan, jonka Janne oli antanut Sörströmmenissä kalanpyydyksistä, ja pani sen hakemukseen. Kun oikeudenpalvelijat tulivat mökille ja kirjoittivat kaiken, mitä siinä oli, kasvoi velkasumma kulunkien kautta kaksinkertaiseksi. Huutokauppa oli odotettavissa.
Kohta sen jälkeen saivat Janne ja Lapinmutkan suomalainen manuun muutamista pitkästäsiimoista, jotka Stuwitzin kalamiehiltä olivat Stamsalmessa turmeltuneet. Jannea ja suomalaista syytettiin näet siitä, että olivat leikanneet poikki siimat ja vieneet kappaleen rihmaa mukanaan.
He olivatkin todella eräänä päivänä viime talvena leikanneet poikki muutamia Heggelundin merkillä varustettuja reivin mutkia. Mutta tämä oli silloin — kuten niin usein merellä — ollut välttämätöntä. Reivistä he kumminkaan eivät olleet ottaneet vähintäkään. Nyt väittivät Stuwitzin kalamiehet nähneensä kappaleen tätä, siihen aikaan jotenkin harvinaista reivirihmaa rapinuorana Jannen johtamassa nelihankaisessa.
Manuuta ei olisi tehty, vielä vähemmin olisi siihen liitetty varkauden syytöstä, jollei Stuwitz kaikin keinoin olisi tahtonut päästä skorpöläisten kimppuun. Mutta Janne vannoi mielessään, että vaikka jäisivätkin vaille vaatteita ja kalastusneuvoja, kuten ensiksi Skorpölle tullessaan, ei hän kumminkaan antaisi ajaa itseänsä pois kodistaan eikä kalakarilta; ja Marina oli samaa mieltä. Hän arveli että tästä pälkäästä heitä kyllä auttaisi Hän, joka on Stuwitzia voimallisempi.
Tästä kaikesta ei Heggelund tiennyt mitään. Hänen asioitaan hoiti, niin suuria kuin pieniä, yksinään Stuwitz.
V.
MERILAPPALAINEN IISKO.
Lövön Iisko, merilappalainen, oli elinajakseen kadottanut rauhansa tuona yönä, jona hän Busensalmessa erosi korpraali Stuwitzista ja tämän pojasta. Hänelle selvisi vuosien kuluessa yhä selvemmäksi, että hän piilottamalla tytön oli tehnyt rikoksen, joka sekä omantunnon että lain edessä oli verrattomasti suurempi kuin tuo toinen eli haaksihylyn rosvous, jota hän oli pelännyt, minkä ohessa hän, jos asia tulisi ilmi, syyttömästi saattaisi joutua syytökseen laivan pohjalautojen rikkomisesta. Mitä hän taasen Stuwitzin rikoksesta tiesi, siitä hän ei voinut mitään näyttää toteen. Stuwitzin tarvitsi vain, kuten vanha korpraali oli sanonut, rohkeasti väittää, ettei kanteessa ollut mitään perää. Mutta Marinassa sitä vastoin oli Stuwitzilla elävä todistus häntä vastaan. Ja tästä oli Stuwitz pari kertaa tavatessa osannut Iiskolle huomauttaakin. Pelko oli sentähden saanut Iiskon vaikuttamaan Marinaan siihen aikaan, jolloin Stuwitz tälle tarjosi avioliittoa. Jos Stuwitz naisi Marinan, olisi, niin tuumaili merilappalainen, viimeinenkin vaara poistunut. Että Stuwitzissakin oli samanlaisia aikeita vaikuttamassa, siitä ei Iisko tiennyt mitään. Hänestä oli kuin olisi salamoita sisältävä ukkospilvi alinomaa uhannut häntä, ja tämä karkoitti ilon hänen maallisesta elämästään sekä huolestutti hänen mieltään tulevaiseen elämään nähden samassa määrässä kuin hänen voimansa alkoivat riutua. Mutta Stuwitzia, joka oli syypää kaikkeen tähän pelkoon ja alakuloisuuteen, vihasi hän koko sydämestään; ja tämä vihantunne kasvoi hänessä kasvamistaan, kuta selvemmin hän näki, ettei hän vihatulle mitään voinut.
Iisko oli nyt vanha ja vaivainen, mutta vastahakoisesti laskeusi hän kumminkin vuoteellensa, sillä maatessaan hän kuuli selvemmin kuin muulloin omantuntonsa nuhteita. Eräänä syysaamuna hän jäi kuitenkin vuoteeseensa tavallista kauemmin makaamaan, ja siinä valtasi hänet ajatus, ettei hän enää nouse. Hän oli kovin levoton ja mietti, mitä lienee miettinytkin; mutta viimein pani hän sanan Marinalle, että tämä tulisi kiireesti hänen luoksensa, koska hänen päivänsä lähestyivät loppuansa. —