I.
HAAKSIHYLKY
Erään kauhean syysmyrskyn jälkeen vuonna 1807 — mikä vuosi sittemmin "merkkivuotena" pysyi monen vanhan merimiehen muistissa — ajeli kolmimastolaiva "Tulevaisuus" mastottomana haaksihylkynä lumipyryssä Ruijan rannikkovesillä. Varalaidat olivat pirstoutuneet, ja kolmimasto kellui toisella kyljellään puolillaan vettä.
Laivan omisti muuan niistä Kööpenhaminan yhtiöistä, joilla vielä oli kauppapaikkoja Varangin vuonossa. Matkalla Köllevuonoon oli sitä Trondhjemin väylän ulkopuolella kohdannut maalle päin raivoava myrsky, joka oli pakottanut sen aavalle. Siellä oli jo monta päivää meri mastokorin korkuisilla vaahtopäätyrskyillä sen kantta lakaissut. Vesirajasta neljän viheriän lainemuurin piirittämänä kellui kolmimasto siinä, kappale myrskyistä taivasta kattonaan, kunnes vaahtoaallon harja nosti sitä jälleen ja osoitti laivamiehille heidän toivottoman tilansa. Laivuri oli eräänä yönä saanut iskun päähänsä puomista; hän makasi tainnoksissa loppua tehden, ja laiva, turvattomana ja peräsimettä, natisevin saumoin, oli useista kohden saanut vuodon.
Kun sitten neljäntenä päivänä ilma hiukkasen asettui, päätti laivaväki, joka luuli maan olevan näkyvissä ja joka ei enää jaksanut pitää pumppuja käynnissä, pelastaa henkensä pyrkimällä laivan suurveneellä rantaan. Veneeseen asettuivat merimiehet, ja kun viimein haavoitettukin oli siihen laskettu, ei laivassa enää ollut muita eläviä kuin laivurin pieni tytär ja vaimo, joka turhaan oli koettanut voittaa veneeseen laskeutumisen pelkoa. Silloin, hänen kannella seisoessaan, pakotti uhkaava tyrskylaine veneen äkkiarvaamatta irtautumaan laivasta.
Vene ei päässyt kauas, ennenkuin se upposi. Meri nielaisi saaliinsa onnettoman naisen silmäin edessä. Seuraavana päivänä ajeli laiva hylkynä valkoharmaassa lumisumussa — kuten jo mainitsimme — aution pohjoisrannikon edustalla. Myrsky oli asettunut, mutta hyökylaineet puhuivat sen äskeisestä raivosta.
Kajuutan rappusilla ruhvin alla istui kalmankalpea, vaaleahiuksinen nainen, sylissään lapsi, jota hän puoleksi tiedotonna milloin vaistomaisesti keinutteli, milloin suonenvetoisesti paineli rintaansa vasten. Hän oli nuori, ja ennenkuin kuolema häneen leimansa painoi oli hän varmaankin ollut kaunis; tähän otaksumaan ainakin antoivat aihetta hänen suuret tummat silmänsä, jotka hän, ponnistaen viimeiset voimansa, avasi, luodakseen ne erääseen nuoreen mieheen, joka kajuutasta tullen tunkeutui hänen ohitsensa, kädessään punaruskea lompakko. Se sisälsi hänen miehensä ja laivanomistajan rahoja, joilla oli aiottu suorittaa kauppoja Köllevuonossa. Vähää ennen oli nainen ikäänkuin unissa nähnyt vanhanpuoleisen, ruman ja karkeisiin vaatteisiin puetun miehen, joka, seisoen nietostuneessa ruhvissa ja miettiväisen näköisenä katsellen häntä, silloin tällöin oli nostellut vieressään viruvaa kirvestä, epäröivänä laskeakseen sen jälleen alas. — Mies näki, että nainen oli kuolemaisillaan.
Tällä välin puuhaili kauempana etukannella kiireessä työssä kolmas henkilö, miehuuden keski-ikään ehtinyt mies, merilappalainen, etäällä sijaitsevan Lövön ainoa asukas. Koottuansa kasaan laivapartaan jäännöksen viereen purjeen, keksin, vaskikattilan ja muita kannella hajan olleita esineitä hän astui hytin takaa toveriensa luo, juuri samalla hetkellä jolloin nuorempi näistä antoi lompakon vanhemmalle. Voitonhimoinen välke loisti lappalaisen silmistä, mutta kohta sen jälkeen muuttui hänen kasvojensa ilme kauhistusta osoittavaksi — hän oli huomannut nuoren naisen, joka lapsi sylissään istui kajuutan rappusilla.
Sillä aikaa kun toiset menivät vettä puolillaan olevaan lastiruumaan hakkaamaan rikki laivan pohjaa, käyttäytyi lappalainen kannella omituisesti. Perässä olevaa ruhvia lähestyessään hän kääntyi aina kiireesti takaisin — palataksensa ruhvin luo kuitenkin yhä uudelleen. Hän askaroitsi vähän aikaa kasansa ääressä; se oli pian heitetty veneeseen. Sitten, samassa määrässä kuin hän huomasi toveriensa hakkuun edistyvän, kävi hänen kulkunsa horjuvaiseksi, käännöksensä lyhyiksi ja askeleensa miltei teppaileviksi.
Tällä tavoin kului häneltä pieniä seisahduksia lukuunottamatta tunti, kentiesi puolitoista; ja kun viimein kirveeniskut alkoivat tauota, olivat lappalaisen hiukan kuihtuneet kasvot keltaisen vaaleat, ja suuria hikihelmiä putoili hänen otsaltaan; hän oli tämän aikaa ollut ahkerammassa työssä kuin hänen toverinsa ruumassa. Jo astui hän lujasti päättäväisenä kajuutan rappusille. Siinä istui särkynein silmin ja puoleksi lumen peitossa nuori nainen, mutta lapsi oli vielä hengissä. Äiti piteli sitä yhä edelleen sylissään kaapuunsa käärittynä, ja ristiin liittyneet, kangistuneet kädet ympäröivät yhä turvatonta.