Iisko, lappalainen, otti varovaisesti pienoisen käsiinsä ja katseli sitten neuvotonna ympärilleen, tietämättä mitä tehdä. Mutta kun tässä ei ollut apua muualta odotettavissa, istuutui hän vihdoin, lapsi yhä edelleen sylissään, laivan kannelle. Siinä veti hän jotenkin suurella vaivalla jalastaan toisen, raskaan merisaappaansa, pisti siihen lapsen ja alkoi sitten, saappaan rakseihin tarttuen, kenkäpuolena kaltevaa kantta löntystäen, kantaa saalistaan laivapartaan luo. Siitä laskeusi hän varovaisesti vieressä olevaan veneeseen, asetti peräteljon viereen merisaappaan, peitti sen sarkanutullaan ja istuutui sitten odottamaan toveriensa tuloa.
Vasta kun nämä olivat astuneet veneeseen ja se jo oli ehtinyt etääntyä vähän matkaa laivasta, ilmaisi Iisko, minkä saaliin hän saappaaseensa oli kätkenyt. Tytön pelastus ei ensinkään ollut vanhuksen mieleen, mutta Iisko istui siinä peräteljolla kookkaana ja hartevana, ja — asiaa ei enää voitu auttaa.
Nuo toiset kaksi miestä olivat vanha korpraali Stuwitz ja hänen poikansa. Korpraali oli kerran kuulunut Vuoreijan linnaväkeen, josta hänet kumminkin väkivaltaisuuksien, petosten ja juopumuksen tähden oli erotettu. Linnassa muistettiin vielä juttuja, joita korpraali humalapäissään oli kertonut ja jotka vieläkin saivat kuulijat kauhistumaan. Erottuaan sotapalveluksesta oli Stuwitz elättänyt itseään tavaranvaihtokauppaa rannikolla käyvien venäläisten tulkkina sekä loma-aikoina pitämällä omaa pientä kauppaa. Tullessaan merilappalaisen kanssa Busesundin ohitse, jossa juuri samaan aikaan venäläinen alus odotti, oli hän huomannut laivahylyn merellä.
Kotimatkalla merilappalainen oli ajatuksiinsa vaipuneena. Hän oli leskimies; vaimonsa kuoleman jälkeen hän oli ottanut luokseen hukkuneen veljensä lukuisan perheen, jota hän uskollisesti koetti elättää. Leipää oli niukalta, ja sentähden oli uuden syöjän tulo entisten lisäksi hyvinkin arveluttava. Iisko tiesi hyvin, mitä käly tästä arvelisi, vaimo kun luonnostaankin oli raskasmielinen. Sitten kääntyivät hänen ajatuksensa haaksihylkyyn, joka, jos hän saisi vähäisenkään osan lompakon rahoista, kentiesi palkitsisi lapsen kasvatuksen. Mutta sen ohessa oli hänestä hänen syyllisyytensä äskeisiin tapahtumiin suurempi kuin hän luuli etunsa sallivan, ja sen tähden ei hän siitä asiasta mitään virkkanut. "Ajelulla olevan tavaran" korjaamista ei kukaan siihen aikaan pitänyt minään omantunnon asiana. Mutta tavara, josta nyt oli kysymys, ei juuri ollut "ajelulla"; se oli otettu laivasta, ja tämä seikka — niin tuumaili korpraali — oli arveluttavampi, sillä semmoiseen oli esivallalla tapana kajota, olletikin kun laivan pohjalaudat olivat rikotut. Parasta siis oli "ampua hiljaa", jottei asia tulisi ilmi ja päättyisi linnavankeuteen Vuoreijassa.
Korpraali, joka oli ilmeisesti nurpeillaan lapsen pelastuksesta, kehoitti Iiskoa huolellisesti kätkemään pienokaisen. Sillä jos lappalaisen kautta esivalta saisi asiasta vihiä, niin voisi hän, korpraali, ja hänen poikansa valalla vapauttaa itsensä syytöksestä, heitä kun ei kukaan ollut nähnyt veneessä, ja laiva oli meren pohjassa; eikä heillä myöskään ollut mitään laivasta varastettua tavaraa, joka voisi todistaa heitä vastaan. Lompakon, joka oli ollut tyhjä — kuten korpraali nyt ilmoitti — oli hän heittänyt mereen; ja pahimmassa tapauksessa — lisäsi hän uhaten — oli heitä ollut pohjalautoja rikkomassa kolme.
Illan pimetessä istui Iisko varuillansa; — hän tiesi, että kumppanit voisivat ryhtyä mihin tekoon tahansa pelastaakseen itsensä kaikesta mikä voisi todistaa heitä vastaan. Busesalmeen tultuaan he soutivat venäläisen Vasiljeffin proomun luo, ja siellä erosi lappalainen tovereistaan; mutta viimeiset sanat, jotka korpraali sanoi painavasti Iiskolle, kuuluivat: "Ole varuillasi ja muista linnaa."
Lappalainen tunsi erinomaista helpotusta kun pääsi heistä erilleen; hänestä oli kuin olisi heidän lähtönsä vapauttanut veneen raskaasta pahuuden taakasta.
Kun hän sitten pimeässä peräteljoltaan varovasti kädellään koetteli takanaan olevaa merisaapasta ja huolellisena kosketteli sarkanutun alla makaavaa lasta, saadakseen tietää, oliko tämä vielä hengissä, tunsi hän tehneensä hyvän työn. Yksinään siinä istuessaan hän ajatteli vaimovainajaansa, joka lepäsi puuristin alla kirkkomaassa. Kirsti oli eläessään aina toivonut lasta — tässä hän nyt sai sellaisen.
Kun Iisko tuli kotia, kävi kuten hän oli ajatellut. Vaikka käly ei missään suhteessa laiminlyönyt lasta, ei hän tätä kumminkaan katsellut suopein silmin, ja usein mutisi hän ensi aikoina — useammin kuin Iisko olisi tahtonut kuulla — jotakin voudista ja asian ilmiannosta, jotta köyhäinhoito saisi lapsen huostaansa. Suuresta huivista, johon lapsi — iältään noin kaksivuotias — oli ollut käärittynä, löydettiin rintaneula, ja pienoisen paidasta punaisella langalla ommeltuja kirjaimia, joista Iisko tavaamalla sai kokoon nimen "Marina". —
Eukko kun kuuli, että rintaneula oli kultaa ja kenties kymmenenkin taalerin arvoinen, niin hän lakkasi vähitellen puhumasta lähdöstä voudin luo; tällehän olisi myöskin ollut selvitettävä, mistä oli kotoisin purjekangas, joka jo oli levällään lattialla uusiksi venepurjeiksi leikattuna, sekä kahvipannu, joka oli ollut erittäin eukon mieleen.