Iso-Lassi sai sen nähdessään äkkiä uudelleen raivokohtauksen. Hän oli kauhean näköinen. Kun hän veti esiin puukkonsa, luuli Martti hänen uhkaavan hänen henkeänsä ja vetäysi teljon taa. Mutta jättiläinen leikkasi vain poikki rapiköyden. Sen tehtyänsä hän asettausi airoilleen ja souti sitten ulospäin niin pitkin ja voimallisin vedoin, että airot notkuivat kuin pajunoksat ja pienen veneen keula tunkeutumalla tunkeusi laineisiin. Veristävät silmät tuijottivat jähmeinä hänen harmaapartaisista, kalpeista kasvoistaan. Hiki valui suurin pisaroin hänen otsaltaan. Vihdoin alkoi hän asettua, ikäänkuin soutu olisi keventänyt hänen sydäntänsä. He olivat silloin tulleet niin liki proomua, että näkivät sen sinisen värin ja osasivat erottaa siinä olevat ihmiset.
Jättiläinen istui jonkun aikaa rauhassa, airojensa yli kumartuneena. Viimein puhkesi syvä huokaus hänen rinnastaan. Sitten hän loi silmänsä Marttiin, joka istui kalpeana peräteljolla. Omituinen, kova mielenliikutus ilmeni hänen leveistä kasvoistaan, ja kun Martti säälien katsoi häneen, lienee hänen sydämensä tuntenut tarvetta purkautua surujaan ilmoittamaan, vaikkakaan nuori poika ei juuri ollut sopiva hänen uskotukseen.
"Siihen aikaan" — alkoi hän — "purjehtivat venäläiset, niinkuin nytkin, Nordlantiin lotjillaan; mutta heidän nähtiin myöskin rannikoilla vaihtelevan ruisjauhojaan kaloihin. Joka vuonossa lojui silloin tavallisesti joku heidän lotjiaan."
"Varanginvuonossa oli eräs niemeke. Sen suojassa asui eräs vaimo, lappalaisleski, ja hänellä oli tytär, kaunis kuin Jumalan aurinko." — Hän vaikeni hetkeksi, sitten hän kertasi sortuneella äänellä: "kaunis kuin Jumalan aurinko. Neljänneksen päässä sieltä asui nuorukainen, poika, jolla oli vain kaksi kättä, mutta niillä hän voi, kun tahtoi, soutaa kolmen miehen verosta, ja yksinään vastatuulessa hoitaa kuusisoudun. Ja tyttö ja poika pitivät toisistaan. Silloin tuli kerran venäläislotja lahteen ja laivuri — Vasiljev oli hänen nimensä — huomasi, että lesken tytär oli kaunis. Mutta kun hän ei voinut saada häntä muulla tavoin, lupasi hän äidille seitsemän mattoa jauhoja ja vähäkangasta, ja sitten hän lupasi naida tytön Venäjällä. Eräänä päivänä, kun lotja oli valmis lähtemään, käskettiin äiti ja tytär kesteihin kajuuttaan. Samassa nostettiin purjeet, ja vienolla tuulella lähti laiva salmesta."
"Kun äiti sitte laskettiin veneeseen, joka oli täynnä ruismattoja ja kangasta, alkoi poika, joka seisoi rannalla, aavistaa pahaa. Hän heitti rautakangen veneeseensä; hän kyllä tiesi, mitä hän sillä aikoi tehdä, kun hän laivan saavutti — jollei saisi hyvällä, mikä oli hänen omansa. Hän souti, souti, ja nuoremmat ja voimakkaammat olivat aironvedot silloin kuin tänään. Ja soutu kesti koko päivän ja koko valoisan yön. Hän ei tiennyt enää, oliko hänellä käsiä — ne olivat jo aikaa sitten kuoleutuneet; mutta hän souti lakkaamatta, ja raskas lotja pakeni lakkaamatta hänen edellään. Kerran hän näki tytön lotjan kannella; ja tytön kädet olivat ojennetut, ikäänkuin olisi hän huutanut poikaa avukseen; mutta silloin tuli joku takaapäin ja vei tytön väkisin kajuuttaan."
"Kun aurinko nousi, alkoi viileä aamutuuli puhaltaa, ja lotja eteni. Turhaa oli pojan soutu ollut; turhaan soutaisi hän, sen hän ymmärsi. Ja siinä hän istui, airojensa yli kumartuneena, ja seurasi silmillään poiskiitävää lotjaa, kunnes sen viimeinen purje katosi taivaanrannan taakse… Tytön tähden ei hän tappanut äitiä, niinkuin ensin oli aikonut… Hän ei enää voinut tehdä työtä; hän puuhaili lopettaa päivänsä, mutta silloin hän tapasi 'neuvoksen', joka hyvän sydämensä vuoksi oli kadottanut kaikki rahansa, ja 'neuvos' pelasti hänet ja hankki hänelle paikan Brögelmannin luona."
"Kaksi vuotta sen jälkeen tuli näille seuduille mielipuoli vaimo — Venäjältä. Hän kulki jalan; hän oli tullut tunturien poikki. Hänellä oli pieni lapsi sylissään. Hän ei viihtynyt missään. Eräänä päivänä hän astui äitinsä mökkiin, mutta lasta ei hänellä enää ollut sylissään. Äitinsä mökissä hän sitten makasi hourien taudin käsissä, ja kun poika puhutteli häntä, hymyili hän niin oudosti ja käski hänen vain soutaa, soutaa, niin kyllä hän hänet viimein saavuttaisi. Samana yönä hän lähti jälleen harhailemaan tunturien ylitse. Ja nyt" — lopetti Iso-Lassi, ja elämään kyllästyneen huokaus puhkesi hänen rinnastaan — "nyt tuntuu minusta, että olen soutanut niin kauan kuin olen jaksanut!" —
Eikä hän kauemmin jaksanut. Yhä alakuloisemmaksi kävi hänen mielensä, yhä sekavammaksi hänen puheensa, yhä omituisemmaksi hänen käytöksensä. Ja eräänä päivänä, kun meri kävi vielä ankarissa mainingeissa äskeisen myrskyn jälkeen, työnsi hän vesille vanhan, hataran veneen, astui siihen ja souti kalakarille. Siinä istui hän sitten yksin ja kalasti. Silloin näkivät rannalla seisojat tyrskylaineen kohoavan ja valkoreunaisen, merivihreän muurin kaltaisena nousevan karille. Ja kohta sen jälkeen murtuivat sen suuret, vaahtoavat aallot kumisten pitkin rantaa.
Iltapuolella heitti meri muutamia veneen sirpaleita rannalle. Mutta
Iso-Lassin ruumista ei koskaan löydetty.