RINTANEULA.
Marina oli nyt keski-ikäinen vaimo; hiukan harmaatakin näkyi jo hänen hiuksissaan. Mutta vaikka vuodet merenkarilla olivat paahtaneet hänen poskiansa eikä hän enää ollut solakka kuten ennen, olisi vieras kumminkin ihmetellyt hänen kasvojensa säännöllisyyttä, huomannut koko hänen olennossaan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa ja tullut siihen päätökseen, että vaimo nuoruudessaan oli ollut hyvin kaunis.
Janne taas oli vuosien kuluessa, kenties lämpöisen lakin vahingollisesta vaikutuksesta tullut hiukan kaljupäiseksi. Hänen voimakkaat kasvonsa olivat uurtuneet ja ahavoituneet ruskeaa karia muistuttavaksi, jota meri huuhtoo ja tuuli kuluttaa; hänen hartiakas vartalonsa oli kumarassa ja hänen käyntinsä laahustava, kuten ainakin nordlantilaisen kalastajan, joka alituiseen elää veneessään. Eräänä päivänä, kun Marina ja lapset kauniilla kesäsäällä olivat noutamassa heiniä, kaiveli Janne suurta arkkua, joka muun muassa sisälsi Marinan hääpuvun, ja jonka nurkassa hänellä oli muutamia hopearahoja. Etsiessään näitä, jotka olivat liukuneet vaatteiden väliin, huomasi Janne kummakseen Marinan hääpäähineessä paperikääryn ja sen sisässä kultaisen rintaneulan. Likemmin sitä katsoessaan hän näki siinä kirjaimet T.S., ja paikalla pisti hänen päähänsä, että nimi ei voinut olla kenenkään muun kuin Thor Stuwitzin, joka ennen hänen naimistaan oli ollut rakastunut Marinaan.
Aamupäivän aurinko loisti lämpimästi aukiolevasta ovesta ja valaisi punaruusuisen arkun, johon Marinan nimen alkukirjaimet olivat maalatut, mutta Janne istui arkun laidalla syviin mietteisiin vaipuneena, rintaneula edessään. Tunti kului ja toinenkin, ja yhäti hän istui siinä; hänen katsantonsa synkistyi synkistymistään, ja hänen kasvonsa muuttuivat viimein maankarvaisiksi. Hän muisti, kuinka hän nuoruudessaan oli saanut taistella voittaakseen Marinan, ja kuinka hän oli luottanut häneen niinkuin jumalansanaan; hän muisti myöskin juhlallista hetkeä, jona he olivat upottaneet mereen Stuwitzin lahjat; ja nyt, vuosien kuluttua, hän sai huomata, että tässä kaikessa oli piillyt petosta!
Siinä arkunlaidalla istuessaan hän tunsi osan elämänsä onnesta katoavan; Marinan sydän ei ollut ollutkaan täydellisesti hänen omansa. Jo ajatteli hän suoraan kysyä häneltä oikeaa asian laitaa, mutta — ei sitä uskaltanut; ja viimein hän kääri neulan jälleen paperiin ja pani kääryn entiselle paikalleen. Koko seuraavan syksyn hän sitten oli synkkämielinen ja harvapuheinen, ja Marina ihmetteli itsekseen hiljaisesti, mikä häneen oli mennyt.
Talven tullen matkusti Janne Sörsalmen maakauppiaan luo myydäkseen kesällä kuivaamansa kalat ja tehdäkseen joulu-ostoksensa. Janne oli hyvin raskaalla mielellä; pimeää oli kaikkialla hänen ympärillään, ja varsin epätietoista oli, voisiko hän saada tavallista luottoa helmikuun kalastuksen kalliisiin varustustarpeisiin. Aina siitä päivästä, jona hän istui Marinan hääarkun laidalla, oli työ käynyt hänelle entistään raskaammaksi. — Viisisoudun viiden miehen joukossa istui Martti yhtenä. Janne oli peränpitäjänä, niinkuin ainakin.
Lähtiessään he olivat korjanneet koukkureivit karilta ja muun muassa saaneet suuren kalan, joka oli nielaissut vähää ennen koukkuun tarttuneen turskan. Tämä — oli Iso-Lassi muinoin sanonut — tiesi myrskyä, ja hänen ennustuksensa kävikin toteen, lltapuolella alkoi toinen vihuri toistansa ajaa, niin että matkamiehet alituiseen saivat kääriä purjeensa ja taas levittää ne.
Myrsky kävi tänään idempää maalta päin ja teki miesten purjehduksen sangen arveluttavaksi. Välttääksensä aavalle merelle joutumista ja samassa varmaa perikatoa, täytyi heidän, myrskyn ankaruudesta huolimatta, yhä edelleen risteillä vastatuuleen, veneen toinen laita veden alla.
Nyt kysyttiin uhreja. Veneen keventämiseksi täytyi jokaisen aluksi heittää puolet kaloistaan mereen.
Pakkasessa peitti pärske yhä paksummalla jäällä veneen, joka tästä tuli yhä raskaammaksi ja hankalammaksi liikehtimään. Uhkasipa vielä uusi vaara jonkun ajan kuluttua, kun purjehtijat joutuivat paksuun sumuun, niin etteivät olleet varmat suunnasta. Janne lopetti sentähden risteilemisen ja laski laitaiseen, toivoen siten saapuvansa Fuglöhön tahi ainakin pääsevänsä sumusta, mikä viimeksimainittu myöskin onnistui. Mutta meri liotti, ja itätuuli oli ankaran kylmä, joten oli luultavaa, että yhä kasvavan jääkerroksen tähden vene ei voisi aamuun asti pysyä veden päällä. Martti, jonka silmät olivat tarkat kuin ilveksen, väitti kahdesti nähneensä etäällä edessä valkoisten vaahtolaineiden taittuvan, ja kohta sen jälkeen luulivat toisetkin näkevänsä samaa. Se saattoi olla Fuglötä, mutta Janne arveli mielessään paljon luultavammaksi, että heillä oli edessään kuohu, joka vaahtoili jonkun salakarin yli.