Myrsky kääntyi nyt luoteiseksi ja puuskaiseksi; meri vyöryi raskain aalloin heidän jälkeensä. Väliin pyrysi. Vihuri syyti pitkiä laineita milloin veneeseen, milloin veneestä pois; äyskäri liikkui alituiseen ja keulamiehellä oli yllin kyllin tehtävää. Nyt saatiin selville, missä oltiin, ja suunta asetettiin Tinasaarille päin, eräälle Heggelundin omistamalle ulkoluodolle, jossa kalastuksen aikana pidettiin pientä kauppaa.
Niiden tyrskyjen läheisyydessä, joita Martti oli nähnyt, ja joista vaahtopyörteitä alituiseen kohosi uunista tupruavan savupilven kaltaisina, huomasivat purjehtijat ylösalaisin olevan veneen, jonka talalla kolme apua viittovaa miestä makasi. Heidän huutonsa ei voinut vastatuuleen kuulua. Keulassa oleva mies laittoi heittokuntoon köyden ja viskasi sen heille samassa kuin vene raskaan laineen selässä kiiti noiden hädässäolijain ohitse. Siihen sai ainoastaan perimmäinen talalla makaavista kiinni, hänet hinattiin veneeseen; mutta hänen molempia tovereitaan odotti yhä kuolema kuohujen keskessä.
Silloin Janne työnsi ruorinvarren oikeaan ja huusi: "kääntäkää!" — toverien kauhistukseksi, jotka kumminkaan eivät voineet muuta tehdä, kuin noudattaa käskyä. Uhkarohkeaa näet oli heidän mielestään tässä asemassa kääntö tuuleen. Kun Janne oli saanut kallistuvan aluksen riittämään asti tuulta päin, käänsi hän sen. Hän oli päättänyt antaa jäätyneen veneensä kulkea kohtisuoraan kaatuneen aluksen talan poikki ja sitten kestää törmäyksen, jos veneet tarttuisivat toisiinsa. Hän pani alttiiksi paljon, muun muassa veneen ruorin ja myös henkensä.
Janne käytti hetkeä mestarin tavoin. Juuri kun hänen oma veneensä nousi laineen harjalle ja toinen laskeusi laineen pohjaan, syöksi edellinen kaatuneen köliä kohti. Kuoleman kynsissä olevat nostettiin samassa veneeseen, yksi kummaltakin puolen. Sitten asetettiin suunta Tinasaaria kohti, jonka kalastuspaikalla toivottiin saatavan yösija. Yksi pelastetuista oli aivan hervoton; hänessä näkyi tuskin ensinkään elonmerkkiä. Toiset kaksi makasivat veneen pohjalla uupumukseen asti riutuneina.
Oli yö, kun vene vihdoin lähestyi Tinasaaria. Ahtaan sisäväylän edustalla oli, kuten tavallista, muutamia pieniä kareja, joille linnut olivat laatineet pesiänsä. Mutta myrskyssä istuvat linnut karien tyynipuolella, elävänä mattona täyttäen kaikkialla louhet. Pimeässä etsi Janne turhaan väylää; kaikkialla hän kohtasi vaahtopäisiä tyrskylaineita; myrsky, joka taasen oli kääntynyt itäiseksi ja kylmäksi, yltyi yhä.
Näin hän oli kuoleman ja elämän vaiheilla pari tuntia risteillyt luodon edessä, kun hän huomasi, ettei paksussa jäässä oleva vene kauemmin voisi välttää uppoamista. Kävi miten kävi, nyt ei muuta neuvoa, kuin laskea suoraan karille.
Vene käänsi laitansa tuuleen päin; lisää purjeita vedettiin mastoon. Sisäänpäin kävi kulku suhisevaa vauhtia, kosken tavoin kohisevien kuohujen lomitse. Ei aikaakaan, niin kiiti vene tavattoman laineen harjalla karin hietasärkälle, johon se seisahtui niin voimallisella törmäyksellä, että masto natisi tuhdon kohdalta. Janne heitti ankkurin, kiinnitti pingoitetun köyden keulaan ja juoksi, kun laine taas vetäysi takaisin, maalle, pitäen toisella kädellään kiinni köydestä, toisella vyötäreistä Marttia. Kohta sen jälkeen seisoivat kaikki rannan hiekkasärkällä ja vetivät veneen maalle sen verran, etteivät laineet voineet sitä viedä mukanansa.
Pian huomasivat he, etteivät olleetkaan tulleet itse Tinasaarelle, vaan eräälle sen edustalla olevalle pienelle luodolle; silloin tällöin luulivat he näkevänsä valkean vilahduksia kauppapaikalta.
Luodolla raivosi myrsky niin tuimasti, ettei kukaan voinut seisoa pystyssä, ja vaahto kasteli heitä. Monien ponnistusten perästä he viimein saivat viisihankaisen käännetyksi; sen suulle levittivät he sitten purjeen, niin että ainakin pääsivät katoksen alle ja suojaan myrskyltä. Siellä he koettivat lämmitellä viluisia jäseniään asettautumalla makaamaan niin likitysten toisiansa kuin mahdollista. Hervoton haaksirikkoinen, jonka kangistuneissa jäsenissä ei huomattu vähintäkään elonmerkkiä, jätettiin veneen ulkopuolelle.
Martti houraili väliin. Voidaksensa paremmin lämmittää häntä oli Janne asettunut makaamaan purjeen viereen. Alusta yötä hän ei levottomilta ajatuksiltaan saanut unta, vaikka oli peräti väsynyt; hän makasi kuunnellen, kuinka myrsky yhä vain yltyi. Jolleivät olisi päässeet maalle, olisivat he menehtyneet merellä; mutta täällä ulkokarilla olivat he paleltumisen vaarassa. Hän ajatteli katkeralla mielellä, kuinka raskaaksi Herra voi tehdä köyhän miehen elämän, ja kuinka surullisen jouluaattoillan Marina saisi, vieläpä jos he terveinäkin pääsisivät kotiin, sillä ruokaa oli niukalti; ja kenties poika sairastuisi.