Maatessaan siinä levottomana, hän nosti hiukan purjetta ja katseli ulos yöhön. Tämä oli, kylmän itäisen myrskyn raivotessa, säkenöivän kirkas tuikkivine tähtineen, mitkä juuri tekevät talvitaivaan näissä pohjoisissa seuduissa niin omituiseksi. Hänen silmänsä kiintyivät yksinäiseen, keltaiseen tähteen, joka suurena ja valoisana loisti muita kirkkaammin. Martti sopersi unissaan puoli-ääneen muutamia sanoja virrestä, jonka Marina eräänä jouluna oli opettanut lapsilleen, ja Janne luki hiljaa itsekseen koko värssyn. Kohta sen jälkeen laskeusi nostettu purjeen lieve sekä väsynyt käsi alas. Janne oli vaipunut uneen.
— Pienen kauppapaikan puodissa istui tänä yönä "vanha Stuwitz", joksi häntä nyt yleisesti nimitettiin, suljettujen luukkujen takana ja suoritti homeisessa kynttilänjalassa palavan talikynttilän valossa omia yksityislaskujaan. Vuosittain joulun edellä oli hänellä tapana käydä Tinasaarella järjestämässä puotia talvikalastusta varten ja valvomassa pari yötä omain raha-asiainsa takia. Tähän hänellä ei ollut — omasta mielestään — niin sopivaa tilaisuutta M—nsalmella Heggelundin luona; ja hän käytti aina yön hetkiä näihin omiin toimiinsa.
Tänä yönä hän kirjoitti vuositileihinsä menopuolelle sen summan, mikä hänen oli täytynyt maksaa tunturilappalaisen seteleistä.
Hän istui nojaten kyynärpäätänsä pöytää vastaan. Suuren, pyöreän päänsä hän tuki puristettuun käteensä; peruukki oli liukunut hiukan syrjään sille puolelle, missä hänellä oli sokea silmänsä. Moni vanha, muinainen asia kulki siinä hänen sielunsa silmäin ohitse, ja muutamat mutisevat äänet, jotka silloin tällöin pääsivät hänen suustaan, ilmaisivat, että hänen muistonsa olivat synkkiä ja vastenmielisiä, mutta että ne hänessä pikemmin synnyttivät vihaa kuin katumusta. Hänen ajatuksensa kiersivät taapäin kauan sitten kuluneeseen aikaan — ylös pohjoiselle merelle, missä ne mustien petolintujen kaltaisina laskeutuivat uppoamaisillaan olevaan laivaan.
Stuwitz mietti lopputiliä vailla olevaa asiaansa lappalaisen kanssa, se kun tämän yhäti jatkuneesta ja kestävästä pakotuksesta oli kasvanut suuremmaksi kuin vain paljaaksi rahamääräksi; sillä niin kauan kuin lappalaisella vielä oli noita seteleitä huostassaan, oli hänellä samalla todistuskappaleita, jotka, niin vanha kuin asia jo olikin, voisivat rasittavina ja vaarallisina ilmestyä Stuwitzin tielle, jos ne todellakin tulisivat päivänvaloon.
Myrsky vinkui, akkunaluukut pieksivät pieluksiaan, ja silloin tällöin vapisi yksinkertainen huone, mutta yhä edelleen istui Stuwitz lukitussa puodissaan, syviin mietteisiinsä vaipuneena. Kenties vaikutti yön erikoisuus, että hän nyt tarkasteli kulunutta elämäänsä syvemmältä kuin tavallisesti. Hänen ajatuksensa palasivat siihen aikaan, jolloin hän, vaikka jo viidenneljättä vanhana, oli Brögelmannilla kosinut kaunista Marinaa. Hänen silloin saamaansa haavaa kirveli vielä. Mutta nämä ajatukset poistuivat pian niiden tieltä, joiden keskipiste lappalainen oli. Äkkiä nosti hän päätään, ikäänkuin kuunnellakseen. Kuului kuin olisi joku huutanut hätäänsä; mutta huuto ei uudistunut, ja yönä semmoisena kuin tämä ei mikään pelastus ollut mahdollinen. Kohta sen jälkeen hän oli vaipunut laskuihinsa, ja aamupuoleen yötä hän sai vuositilinsä lopetetuksi. Tulos oli loistava; mutta alati kasvavan summan suuruutta eivät tienneet muut kuin hän yksin. Tässä toimituksessa, joka oikeastaan oli hänen vuotuinen joulujuhlansa, oli Stuwitzilla ennen aina ollut iloinen ilme. Tulosta ajatellessaan koetti hän nytkin iloita. Hän nousi ja kulki edestakaisin pimeässä huoneessa, mutta asettui pian jälleen istumaan. Summan vieressä hän oli näkevinään yhä suurenevan kysymysmerkin, joka vähitellen kaivautui syvemmälle, kuten mato pähkinään. — Eipä ollut edes omalla tavallansakaan onnellinen se mies, joka nyt laskeusi tiskin alla olevaan vuoteeseensa lepäämään. Hänen unensa oli levoton, ja myrskyn pauhatessa oli hänestä kuin olisi huoneen perustus huojunut; hän koetti sitä tukea, mutta — turhaan!
Seuraavan iltapäivän hämärtäessä astui Janne, parta kaulukseen jäätyneenä ja miltei tunnoton mies selässään, huuruiseen kamariin, johon jo kahden muun venekunnan miehet olivat turvautuneet. Hänen toverinsa seurasivat häntä enemmän tahi vähemmän väsyneinä; he kantoivat ruumista, jonka asettivat eteiseen. Kolmas kaatuneen veneen köliltä pelastetuista oli Heggelundin sisarenpoika, joka muutamia vuosia takaperin oli tullut näille seuduille. Hän oli, vene täynnä kauppatavaraa, ollut matkalla kalastuspaikalle, jonka kauppapuodin hoito oli kalastusajaksi hänelle uskottu. — Hänet saatettiin nyt puotirakennuksessa olevaan omaan kamariinsa, missä hän pian viinan ja peitteiden avulla saatiin hikoilemaan.
Janne ja hänen toverinsa riisuivat yltään märät ja jäätyneet vaatteensa, asettivat ne takkavalkean eteen kuivumaan ja vaipuivat pian huumauksen kaltaiseen uneen. Sill'aikaa kuin muutamat toiset kylmässä varastopuodissa puuhailivat tainnoksissa olevan ääressä, istuivat toiset, mikä missäkin, pienessä tuvassa, jossa vesihuurujen takia tuskin voivat toistensa kasvoja erottaa, ja söivät eväslaukuistaan tai polttivat leikellyillä tupakanlehdillä täytetyitä piippujaan. Illempana, kun tainnoksissa ollut mies jälleen oli herännyt eloon, alkoi muuan iloinen veitikka soittaa huuliharppua, jonka hän oli ostanut jouluksi, mutta voittava väsymys teki pian ilosta lopun.
Hylkeenrasvalampun levittäessä himmeää valoansa höyryisessä, ummehtuneessa huoneessa, jonka seinänviereisillä makuulavoilla kaikki nukkuivat väsyneen unta, veti myrsky viimeisiä hengähdyksiään ulkona merellä, missä moni vieläkin tänä yönä taisteli henkensä puolesta.
Seuraavana päivänä, kun meri taas, kaksi vuorokautta kestäneen myrskyn jälkeen, jälleen oli tyyntynyt, kerrottiin lukuisista onnettomuuksista.