Hän suoritti tutkintonsa, jonka jälkeen hän matkusti samana kesänä enonsa luo ja oleskeli siellä aluksi.
Kotona hän esiintyi miellyttävänä kuten ennenkin, kuitenkin entistään arvonsatuntevampana ja vaateliaampana — jonkunlaisena "tietomiehenä", mutta hän huomasi harmikseen, ettei Edel taipunutkaan ehdottomasti ja sokeasti hänen ajatuksiensa mukaan. Vaikka heidän välinsä olikin ystävällinen, huomasi Antti kuitenkin, että tytön puheessa oli välistä jotain ärtyisää, joka antoi aihetta pieniin riitaisuuksiin heidän välillään kuten myös Antin jörömäiseen vaiteliaisuuteen aika ajoin. Hänen puheistaan kävi ilmi, että hän liiaksi luotti yliopistosivistykseen ja sen jalostavaan vaikutukseen; — "ainoastaan yliopistoluvut tekevät miehen sivistyneeksi maassamme", sanoi hän. Edel ei vastustanut häntä koskaan suoraan; mutta Antti ei kuitenkaan voinut oikein suvaita hänen vastaamistapaansa tai oikeammin hänen vastaamattomuuttaan; — hän ei tiennyt, oliko tyttö vihoissaan hänelle vai tekikö hänestä pilkkaa.
Hän oli käynyt monta kertaa Martti Jansenin luona ja saanut siellä yhtä ystävällisen vastaanoton kuin ennenkin; mutta kun viimemainittua aina estivät hänen toimensa, ei seurusteluun ollutkaan sanottavasti tilaisuutta.
Martti Jansen oli Lapinniemellä jo laittanut kuntoon suuren puodin ja muutamia alituisesti kasvavalle liikkeelle tarpeellisia ulkohuoneita, samalla kuin pienessä, suurilla ikkunoilla varustetussa ja uudenaikaisesti rakennetussa asunnossa oli vain puoleksi sisustettu kamari, jossa voitiin asua. Martti oli liikkeellä aamusta iltaan ja voi käyttää ystäväänsä varten ainoastaan hyvin lyhyen ajan. Antti huomasi, että Martti aina ikäänkuin sattumalta kyseli Edelistä ja että hänet tästä aineesta keskustellessa voi saada pysymään huoneessa kuinka kauan hyvänsä. Anttia ei oikein miellyttänyt tämä Martin uteliaisuus, ja vaikka hän ei saanutkaan asiata oikein selville, koetti hän johtaa keskustelun johonkin toiseen aineeseen.
Vaikka Antti olikin monta kertaa rakastunut senjälkeen kun Julie Schultz oli ollut hänen lemmittynään, luuli hän kuitenkin serkkujen vaatimattomalla tavalla, että hänellä oli etuoikeus serkkuunsa, ja kun hän nyt näki hänet täysikasvaneena ja — sivumennen sanoen — sangen kauniina impenä, luuli hän, että tyttö oli nyt hänen viimeisen rakkautensa esine. Hän ei voinut muuta kuin tulla mustasukkaiseksi ja loukkaantua havaitessaan ystävänsä tunteiden olevan kääntyneinä samaan suuntaan, luullen sen seikan olevan yhteydessä niiden ikävyyksien kanssa, joita hän oli saanut kokea puhuessaan yliopistosivistyksen merkityksestä.
Eri tilaisuuksissa, jolloin Martti Jansen ja Edel tapasivat toisiaan vierasten parissa, näytti ettei heidän välillään ollut mitään sellaista suhdetta. Antti oli alussa kotona kiirehtinyt kertomaan, millainen mies Martista oli tullut, kuvaten hänen toimiansa tavallisella ihastuksellaan; — mutta sitten hän kävi merkillisen vaiteliaaksi siitä asiasta. Edeliin olivat nämä kertomukset tehneet omituisen vaikutuksensa, ja kun tyttö kohtasi Martti Jansenin, oli hänen olennossaan ystävällistä kylmyyttä. Martti tunsi yhä enenevällä katkeruudella, että tytön mieli hänen suhteensa oli muuttunut.
Kerran, kun Antti ja Edel olivat vieraisilla rovasti Müllerin luona, tuli Marttikin sinne jollekin asialle. Hän oli juuri tehnyt hyvän kaupan ja siitä kerrottiin iloisesti rovastin perheessä. Mutta ne kasvot, joihin Martin silmät vaistomaisesti sattuivat, näyttivät kuitenkin välinpitämättömiltä, ja luulipa hän huomanneensa sitä paitsi jonkunlaisen pilkallisen suunmyhähdyksen. Martti vaaleni, mutta ei ollut tietävinään mistään mitään; hän kiiruhti kohta sen jälkeen matkaansa. Hänen jäähyväisensä olivat hyvin kylmät.
Martti oli päättänyt kertoa vanhalle isälliselle ystävälleen rovastille, joka oli aina osoittanut hänelle myötätuntoisuutta, kaikki, mitä hän oli kuullut äitinsä syntyperästä, sekä myöskin mitä Hopea-Saara oli kertonut seteleistä. Hän tahtoi kysyä neuvoa, miten hänen olisi menetteleminen Stuwitzin suhteen; sillä tämän miehen käytös äsken ilmaantunutta kilpailijaa kohtaan oli Marttia viime aikoina monella tavoin harmittanut ja synnyttänyt hänessä halun paljastaa maailmalle tavalla tai toisella tämän miehen elämän.
Rovasti kuunteli työhuoneessaan ääneti Martin kertomusta. Hän tiesi itse Lövön Iiskon ja Hopea-Saaran ripilläkäynnin johdosta paljon enemmän; mutta hänen virkansa velvoitti häntä vaitioloon. Siitä huolimatta voi hän hyvällä omallatunnolla antaa neuvon, joka tuntui hänestä parhaalta.
Kun ei minkäänlaisia todistuksia ollut saatavana, käsittäisi yleisö, — niin sanoi rovasti, — sellaiset jutut kilpailijan kateuden synnyttämiksi. Ja jos hän tahtoi kostaa Stuwitzille, niin pitäisi muistaa, että kosto tulee toisaalta. "Se sananparsi pitää minun kokemukseni mukaan paikkansa", sanoi hän lopullisesti, "että ei kukaan ratsasta niin kiivaasti, ettei Herramme kerran saisi häntä käsiinsä! Ja uskokaa minua, nuorimies, kyllä hän tapaa vielä Stuwitzinkin, vaikka meidän silmämme eivät sitä saisikaan nähdä!"