Upseereilla oli syynsä olla ylimalkaan puuttumatta miesten kesken sattuviin kiistoihin.
Eräänä päivänä, kun isokello soitti ruualle, antoi mister Jenkins Salvelle määräyksen, jonka hän sai suoritetuksi vasta kaikkien toisten jo istuttua pitkän pöydän ääreen.
Hänen tullessaan oli kaikki syöty, joten hän jäi ilman päivällistä.
Seuraavana päivänä sattui käymään ihan samoin, joten hänen täytyi tyytyä aamiais- ja illallisannoksiin, ja kolmantena näytti taas olevan samoin laita, sillä mister Jenkins määräsi hänet jälleen sopimattomaan aikaan sellaiseen työhön, jota suorittaessaan hän välttämättä myöhästyisi aterialta.
Salve oli hyvin ymmärtänyt, mikä oli tarkoituksena. Kun hän oli verrattomasti kunnollisempi ja reippaampi kuin kukaan muu keulamärssyn miehistä, ei mr. Jenkins ollut päässyt häntä mitenkään rankaisemaan. Mutta nyt oli aikomus päästä toista tietä hänen kimppuunsa.
Ollessaan yksin vahdissa edellisenä iltana oli Salve suunnitellut, mitä tekisi. Nälkiintyessään ja heikontuessaan hän joutuisi armotta mr. Jenkinsin pahoinpideltäväksi. Mutta miten hyvänsä, joka tapauksessa oli parempi kärjistää asiat heti paikalla kuin sortua hitaasti perikatoon.
Suoritettuaan tehtävänsä hän riensi ruokapöydän ääreen, missä miehet olivat jo aterialla, kaksi saman kulhon ääressä.
Hän istuutui irlantilaisen luo, jonka huomasi olevan yksin kulhollaan.
"Anna tänne!" virkkoi hän kylmästi.
Irlantilainen vain silmäili häntä ivallisesti, nähtävästi oudoksuen
Salven rohkeutta, mutta jatkoi häiriytymättä syöntiänsä.